AAARGH / SUOMI

Ja jos kaikki ne valheet, jotka Puolue on säätänyt, hyväksyttäisiin - jos kaikki kertomukset olisivat samanlaisia - valheet täyttäisivät historian ja niistä tulisi totuus.

George Orwell, 1984
Robert Faurissonille ja Wilhelm Stäglichille muistoksi tapaamisesta 20-21. syyskuuta 1992 Badenweilerissa.

Jürgen Graf
Saksankielisen alkuperäisteoksen nimi: Der Holocaust auf dem Prüfstand - Augenzeugenberichte versus Naturgesetze; Guideon Burg Verlag, Basel 1993
Kuvat Kansallissosialistisen kirjaston lisäämiä.
Esipuhe
Tämä kirja on yhteenveto paljon laajemmasta taustatyöstä kyseisen kirjoittajan toimesta. Kirja kertoo kansallissosialistisista väkivallanteoista ja niiden seuraamuksista.
Kaikista natsismin rikoksista on juutalaisten kansanmurha, holokausti, ravistellut eniten ihmiskunnan omaatuntoa. Tämänhetkiselle sukupolvelle on käsittämätöntä, miten maailma vain katsoi vierestä ja vaikeni - ja ollen näin myös osasyyllinen.
Todellinen ymmärrys hirvittävistä rikoksista tuli päivänvaloon vasta sotarikosoikeudenkäynneissä.
Todistajanlausunnot ja syyllisten tunnustukset paljastivat kauhuskenaarion, joka shokeerasi ihmiskuntaa. Ne asianlaidat, jotka oikeudenkäynnit ja todistajat erittelivät, olivat niin yksiselitteisiä, että jopa tänä päivänä saksalaiset tuomioistuimet kategorisesti torjuvat kaikki väitteet kaasukammioiden olemattomuudesta viitaten, että "asianlaita on yleinen tosiasia".
Holokausti on värittänyt sodanjälkeisen ajan sekä moraalisesti että poliittisesti. Se opetetaan kaikissa koulukirjoissa paikkansapitävänä tosiseikkana. Miljoonat ihmiset pyhiinvaeltavat muistopaikoille (Auschwitz, Dachau yms.) ilmoittaakseen tyrmistyneisyytensä.
Silti tasaisesti kohoaa ääniä, jotka kertovat epäilyksensä virallisesta historiasta ja kyseenalaistavat käytettyjen lähteiden uskottavuuden.
Voiko olla, että mitä holokaustiin tulee, on jätetty huomioimatta määrättyjä asioita? Onko mahdollista, että ne, jotka ovat tähän asti häärineet kysymyksen parissa, ovat antaneet itseensä vaikuttaa sen, että "asianlaita on yleinen tosiasia", että he ovat luopuneet tarkistamasta sitä, mikä historiankirjoissa on kerrottu ja ilmoitettu iankaikkisesti olevan tosiasia?
Onko ollenkaan mahdollista epäillä? Onko se loukkaus tervettä järkeä kohtaan?
"Lukemattomien todisteiden" takia luulisi olevan helppoa argumentein saattaa epäilijä oikeille raiteille.
Miksi sitten pelätään julkista keskustelua revisionistien kanssa holokaustista, niin kuin piru pelkää vihkivettä?
Jotkut valtiot ovat säätäneet erityislakeja tukahduttaakseen sananvapauden - ainoastaan holokaustin ympärillä. Onko tarkoitus, että suukapula korvaa argumenttien puutteen? Kenen etujen mukaista on tehdä holokaustista pyhä asia ja - ainoana historian aiheena - ottaa pois mahdollisuus kriittiseen historiantutkimiseen?
Emmekö ole kokeneet, että historiallisia tapahtumia vasta vuosikymmenten jälkeen, joskus vuosisatojen, voidaan arvioida tarpeellisella tunneperäisellä etäisyydellä ja asiaankuuluvalla tieteellisellä tarkkuudella? Esimerkkejä on riittävästi. Vasta viime vuosikymmeninä ollaan voitu varmistua romanttisesta historiankirjoituksesta sveitsiläisten valaliiton noususta legendojen maailmaan. Rynnäköt tyrannien linnoihin ja heidän karkotuksensa on osoittautunut olevan ainoastaan legendaa. Tänään tiedetään, että tähänastisella asian esityksellä oli tarkoituksena "valtionpoliittisen iskostamisen" kautta luoda kansallinen myytti.
Kiitos tarkkojen lähteiden tutkimisen, on myöskin uusin historia tullut uuteen valoon.
Kenraalit kuten Guisan ja Wille, liittoneuvokset kuten Pilet-Golaz, arvioidaan uudelleen. Historiantutkimus pakottaa alituiseen uudelleenarviointiin ("revision") meidän menneisyyden kuvastamme. Goebblesin päiväkirjoista asti tiedämme, että van der Lubbe yksin sytytti Valtionpäivätalon. Katynin (1940) 4000 puolalaisen upseerin joukkomurhasta pidettiin aikaisemmin syyllisinä natseja. Tänään on todistettu, että Stalin antoi kyseisen käskyn.
Ei ole olemassa historiallista teemaa, josta ei saa yleisesti keskustella - poikkeuksena holokausti!
Miltä se näyttäisi, jos yllämainittuja henkilöitä ja tapahtumia olisi ankarin rangaistuksin kiellettyä tutkia ja niistä keskustella julkisesti? Miten vakavaa voi historiantutkimus olla, jos huolimattomia tai tendenssimäisiä "historiallisia töitä" edellämainitulta ajalta ilman ajatusta otetaan myöhempien sukupolvien historiikkeihin, jotka ainoastaan kopioivat ja siteeraavat edellisiä? Mitä mieltä pitäisi olla historioitsijoista, jotka "kansankasvatussyistä" piilottavat yleisöltä uusia varmoja tietoja, kun tähänastiset paremmin tukevat ideologista konstruktiota, joka ei vastaa totuutta ja josta on tullut yhä huterampi? Väärennetäänkö historiaa poliittisen historiankuvan ylläpitämiseksi?
Kirjan kirjoittaja ei ole oppinut historioitsija. Hän on ainoastaan koonnut olemassa olevaa lähdemateriaalia - erityisesti todistajanlausuntoja - ja näin ollen tullut yksiselitteiseen lopputulokseen.
Irvokkaat todistukset ovat luonnonlakeja ja ihmisten logiikkaa vastaan. Jos uskoo silminnäkijöiden kertomuksiin, niin kyseessä oleva holokausti on ihmeteko, sillä fysiikan, kemian ja tekniikan lait olisivat poissa toiminnasta.
Pitäisikö tämä "ihmeteko" julistaa dogmiksi ja kieltää kaikki kritiikki?
Siinä lakiesityksessä "laista rasismia vastaan", jonka Sveitsin liittoneuvosto on esittänyt parlamentille, on kaikesta kritiikistä holokaustia kohtaan tuomittava sakkoihin tai vankeuteen.
Aiotaanko meidän ajatuksemme sensuroida ja erilailla ajattelevia vainota "virheellisten mielipiteiden" takia? Aiommeko luoda inkvisition jahdataksemme harhaoppisia?
Orwell hymyilee taivaassaan!
Lue hyvin dokumentoitu kirja vetääksesi omat johtopäätöksesi.
Kirjoita kirjailijalle, jos sinulla on huomautuksia tai kysymyksiä. Hän ilahtuu kunnon keskustelun ajatuksesta.
Arthur Karl Vogel
1. Ainoa tabu
Moniarvoisessa yhteiskunnassa ei historian kirjoittaminen ole politiikan apulaisena. Vapaa tutkiminen on turvattu, kuten on myös sananvapaus.
Siksi kuvamme menneisyyden tapahtumista muuttuu koko ajan. Uudet historialliset löydöt pakottavat meitä säännöllisesti tarkistamaan käsityksemme. On myöskin täysin sallittua hyökätä historiallisten vääryyksien kimppuun luonnontieteellisillä keinoilla.
Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun Sveitsissä pidettiin itsestäänselvyytenä, että "linnojen murtumiset", hyökkäykset Habsburgin tyrannilinnoihin, tapahtuivat Rütlin valaliiton jälkeen v. 1291. Nyt kaivaukset ovat osoittaneet, että kyseessä olevat linnat hylättiin ilman taisteluita paljon ennen / jälkeen vuoden 1291. "Linnojen murtuminen" on siis myytti (W. Meyer: 1921. Die Geschinte). Emme ole koskaan kuulleet, että niitä historioitsijoita, jotka johtivat kaivauksia, olisi raahattu tuomioistuimen eteen, koska he olisivat "häpäisseet esi-isämme".
Miljoonat jumalaapelkäävät pyyhinvaeltajat katsoivat hartaasti "Kristuksen käärinliinoja" Torinossa, aina siihen asti kunnes laboratorioteknisin tutkimuksin todistettiin, että liinat ovat peräisin keskiajalta. Tietojemme mukaan paavi ei ole julistanut pannaan niitä tiedemiehiä, jotka saivat tehtäväkseen tutkimuksen suorittamisen.
Yhdessä ainoassa ajanjaksossa ei tutkimusten vapauden perustetta ole olemassa läntisissä demokraattisissa yhteiskunnissa. Se joka kyseenalaistaa perinteisen käsityksen tästä ajanjaksosta, ottaa oikeudellisten sanktioiden ja sosiaalisen poissulkemisen riskin, oman ammatillisen uransa tuhon. Tähän ajanjaksoon ei kuulu kriittinen ajattelu ja vapaa tutkiminen, vaan valtion käskemä dogmi, ja tieteellisten menetelmien käyttäminen on syntiä. On kyse vuosista 1941-1944.
2. Revisionistit
Mainitun vainon ja sosiaalisen poissulkemisen uhreja ovat ne tutkijat, joita kutsutaan "revisionisteiksi". Toisen maailmansodan yhteydessä käytettiin tätä nimitystä laajemmalti historioitsijoista, jotka kiistävät yleisen mielipiteen Saksan ja Japanin yksinomaisesta tai pääsyyllisyydestä tähän sotaan, tiukemmassa merkityksessä heistä, jotka kyseenalaistavat "holokaustin", eli systemaattisen juutalaisten tuhoamisen Hitlerin aikana, kuten myös kaasukammioiden olemassaolon natsien keskitysleireillä.
(Huomautus: saksalaisilla, englantilaisilla ja ranskalaisilla kielialueilla käytettävä sana "holocaust" tulee kreikkalaisesta sanasta, joka tarkoittaa "polttouhria". Se tuli yleiseen käyttöön amerikkalaisen samannimisen TV-draamasarjan jälkeen. "Kaasukammioilla" tarkoitetaan seuraavassa aina sellaisia, jotka olisivat tarkoitettu ihmisten tappamiseen, ei loiseläimienpoistokammioita, joiden olemassaoloa ei kukaan kiellä. - Seuraavassa tekstissä käytetään sanan "revisionismi" tiukempaa tarkoitusta "holokaustirevisionismi".)
Revisionismin perustaja oli ranskalainen Paul Rassinier, sosialisti, vastarintamies ja Buchenwaldin ja Dora-Mittelbaun keskitysleirien vanki. Rassinier kirjoitti vapauduttuaan kirjan Le Mensonge d'Ulysse (Odysseuksen valheet), missä hän kriittisesti tarkastelee entisten keskitysleirivankien kertomuksia. Kirjan nimi viittaa valehtelijaan nimeltä Odysseus, joka niiden kärsimiensä satojen asioiden lisäksi keksi tuhat, ja viittaa ihmisen haluun liioitella.

Jos Rassinier tuli siihen tulokseen kirjassaan Le Mensonge d'Ulysse, että kaasukammiot olivat todennäköisesti olleet olemassa, ei savua ilman tulta periaatteen mukaan, niin tuli hän myöhemmissä tutkimuksissaan yhä vakuuttuneemmaksi, että joko kaasutuksia ei ollut koskaan tapahtunut tai ne olivat olleet yksittäisiä mielipuolisia tekoja. Rassinier kuoli 1967. Hänen seuraajansa, revisionistit, ovat yhä pieni vähemmistö, mutta he voittavat vahvuudessa, ja sitten vuoden 1988 laskevat he riveihinsä David Irvingin, joka ehkä parhaiten tuntee Hitlerin ja Kolmannen valtakunnan.
3. Onko edes mahdollista epäillä holokaustia?
Lähestulkoon kaikki uskovat miljoonamääräiseen juutalaismurhaan Hitlerin alaisuudessa sekä kaasukammioihin. Tuhansia kirjoja ja satojatuhansia lehtiartikkeleita on omistettu holokaustille, sekä myös lukuisia elokuvia. Ja eikä tämäkään vielä riitä: jotkut tekoon syyllistyneet ovat oikeudenkäynneissä tunnustaneet kaasukammioiden olemassaolon! Miten voi epäillä tämänlaisen valtavan todistusaineiston edessä?
Totta tosiaan: tällä tavalla voisi myös todistaa noitien olemassaolon. Vuosisatoja uskoi koko Eurooppa noitien olemassaoloon. Paksut kirjat, oppineiden herrojen kirjoittamia, polttomerkitsivät noitien häpeälliset työt ja toimet. Loppujen lopuksi lukuisat noidat tunnustivat tuomareidensa edessä, että he olivat lentäneet luutiensa kanssa vapunaattona kyöpelinvuorelle, jossa olivat paritelleet itsensä pirun kanssa. Eli noitia on olemassa.
Onko tosiaankin niin, että ihminen on parissa sadassa vuodessa viisastunut? Eivätkö lähes kaikki uskoisi tänä päivänä noitiin, jos olisimme saaneet kuulla kauhukertomuksia noidista varhaisesta lapsuudestamme saakka ja jos media joka ikinen päivä kertoisi heidän inhottavista teoistaan?
4. Kuinka järjestelmän historioitsijat reagoivat revisionismiin
Hän, joka ei ole täysin ymmärtänyt juutalaisten kohtaloa Kolmannessa valtakunnassa ja saksalaisten keskitysleireillä, kuulisi ehkä mielellään väittelyn revisionistin ja eksterministin ("tuhoamiseen uskova", siksi revisionistit kutsuvat heitä, jotka edustavat tuhoamisteoriaa) välillä. Ikävä kyllä sellaista mahdollisuutta ei ole, koska eksterministit eivät ole halukkaita osallistumaan sellaiseen väittelyyn. Samalla kun revisionistit omistavat suurimman osan ajastaan vastapuolen kirjojen lukemiseen ja koettelevat heidän väitteitään, tyytyvät oikeauskoiset historioitsijat lauseenparsiin ja herjauksien tykkituleen. Tässä on muutama näyte heidän vakio- "argumenteistaan":
- "Holokausti on todistettu tosiasia." Oli vuosituhansien ajan todistettu tosiasia, että aurinko pyörii maapallon ympärillä.
- "Se, joka epäilee kaasukammioita, pilkkaa ruskean diktatuurin uhreja." Osoitammeko todella niille 32 000 ihmiselle, jotka kuolivat Dachaun keskitysleirillä, suurempaa kunnioitusta, jos väitämme heitä olleen 238 000, niin kuin tehtiin ensimmäisinä vuosina sodan jälkeen?
- "Revisionistit ovat antisemiittejä ja natseja." Oliko sosialisti ja keskitysleirivanki Rassinier natsi? Se pitää kyllä paikkansa, että revisionistien joukossa on niitä, jotka tunnustavat itsensä kansallissosialisteiksi. Mutta kaksi plus kaksi on neljä, myöskin jos kansallissosialisti sen sanoo.
- "Revisionistit ovat niitä ihmisiä, jotka sanovat maapallon olevan litteä. Heidän kanssaan kaikki keskusteleminen on mahdotonta." On todellakin olemassa ihmisiä, jotka väittävät maapallon olevan litteä. Mutta omituista kyllä, kukaan ei järkyty heistä. Kukaan ei ota heitä tosissaan; heitä pidetään vaarattomina kaistapäinä. Revisionisteja taas ei pidetä vaarattomina kaistapäinä, vaan heidät otetaan kuolemanvakavasti. Miksi muuten heitä vastaan säädettäisiin erikoislakeja?
5. Vainoamista keskustelun sijaan
Ranskassa säädettiin vuonna 1990 "Gayssot-laki", joka määrää yhden vuoden vankeusrangaistuksen niille, jotka ilmaisevat epäilyksensä juutalaisten tuhoamisesta. Vastaava laki otettiin käyttöön vuonna 1992 Itävallassa ja se määrää jopa 10 kuukauden vankeusrangaistuksen niille, jotka kieltävät holokaustin. Muissa maissa vallassa olevat käyttävät kuminauhapykäliä kuten "kiihottaminen kansanryhmää vastaan" tai "herjaus kuolleita kohtaan". Samanlaisen kuminauhapykälän liittoneuvosto tahtoo saada läpi Sveitsissä.
Revisionistiset kirjat ja lehdet ovat kiellettyjä useissa maissa. Saksalainen valtiotieteilijä Udo Walendy, Historische Tatsachen -lehden julkaisija, taistelee alituisesti sensuuria vastaan, jota ei liittotasavallan mukaan ole olemassa. Tuomari Wilhelm Stäglichilta, Der Auschwitz-Mythos -kirjan kirjoittajalta, vähennettiin eläkettä ja riistettiin tohtorinarvo. Siinä viranomaiset tukeutuivat lakiin akateemisten titteleiden riistämisestä vuodelta 1939, lakiin, jonka Hitler henkilökohtaisesti oli allekirjoittanut, joka vaikuttaa lähes symboliselta. Robert Faurissonia, joka amerikkalaisen Arthur Butzin rinnalla on yksi johtavista revisionistisista ajattelijoista, on vuodesta 1979 jatkuvasti vainottu. Häneltä riistettiin ranskalaisen kirjallisuuden ja tekstikritiikin professorin virka Lyonin yliopistossa sillä verukkeella, ettei yliopisto pystynyt takamaan hänen turvallisuuttaan. Media mustamaalaa häntä jatkuvasti ja kieltäytyy julkaisemasta hänen vastauksiaan. Tuomioistuimet tuomitsevat hänelle suuria sakkoja, joiden tarkoituksena on raunioittaa hänen taloutensa. Hänen perheensä elää pelossa.

Professori Robert Faurisson
Vuonna 1989 näyttivät "antifasistit" minkälaisia iskuvoimaisia argumentteja heillä on käytettävissään. Kolme isokokoista miestä "Fils de la mémoire juive" -ryhmästä hyökkäsi Faurissonin kimppuun erään hänen kävelynsä aikana ja pahoinpitelivät hänet lähes kuoliaaksi. Hän selvisi kuitenkin hengissä - vastakohtana ranskalaiselle historianopettajalle François Dupratlle, joka räjäytettiin ilmaan autopommin avulla.
Vainot, fyysinen terrori ja murhat keskustelun sijaan, valtiollinen kielto jokaista avointa keskustelua kohtaan - tämän täytyy herättää meidän epäilyksemme. Miksi "vapaan maailman" järjestelmä puolustaa kaasukammioita tämänlaisella eläimellisellä raivolla? Kuuluvatko ne ihmiskunnan kulttuuriperintöön kuten pyramidit ja Pietarin-kirkko? Olisiko maailma vähemmän ihana, jos Auschwitzissa ei olisi ollut kaasukammioita, jossa miljoona juutalaista miestä, naista ja lasta tapettiin syaanivedyllä niin kuin loiset? Mikä sellainen historiallinen totuus on, jota täytyy puolustella rikoslaeilla?

Faurisson juutalaisten
hyökkäyksen jälkeen
6. Miksi tuhoamiseen uskovat pelkäävät keskustelua
Syy siihen, miksi väittelyitä ei järjestetä, on helpoin ajateltavissa oleva. Vuodesta 1979 asti, kun saksalainen "holokausti-asiantuntija" Wolfgang Scheffler ryhtyi keskusteluun Faurissonin kanssa sveitsiläisessä TV-ohjelmassa ja sai siinä pahasti takkiinsa, varoo jokainen johtava eksterministi tyrimästä samalla lailla. Järjestelmän historioitsijat ovat tarkalleen tietoisia siitä, ettei heillä samassa tilanteessa olisi mahdollisuuden häivääkään. Se väite, johon lähes kaikki uskovat loppumattoman aivopesun takia, nimittäin, että saksalaiset Kolmannessa valtakunnassa olisivat kaasuttaneet miljoonittain juutalaisia, ilmenee lähemmässä tarkastelussa olevan sen verran aivojalamaannuttava hölmöys, että sitä on mahdotonta puolustella asiaan perehtyneelle vastustajalle.
Tulee ihmeteltyä, miksi valhetta ylläpidetään ja miksei lähes kukaan saa tietää mitään revisionisteista ja heidän argumenteistaan. Syy on seuraava: revisionistien havaintojen levitys tukahdutetaan kaikista täydellisimmällä sensuurilla mitä koskaan on ollut historiassa, sensuurilla, jota harvat edes tietävät olevan olemassa. Ketkä hyötyvät tästä sensuurista, keille se on elintärkeää, kuinka sitä harjoitetaan, miksi meidän tabuvapaassa yhteiskunnassamme on yksi iso tabu, nimittäin holokausti, miksi meillä nykyisessä yhteiskunnassa on lupa epäillä kaikkia ja kaikkea, jopa Isä Jumalaa, hänen poikaansa Jeesusta Kristusta ja Pyhää Henkeä, muttemme saa epäillä kaasukammioita Auschwitzissa ja Treblinkassa - kaikkia näitä kysymyksiä tulemme myöhemmin tarkastelemaan lähemmin.
7. Kieltävätkö revisionistit juutalaisvainot Hitlerin aikana?
Eivät millään tavalla. Vuodesta 1933 sorrettiin ja vainottiin juutalaisia yhä kasvavassa määrin. Heitä ajettiin maanpakoon. Ne, jotka elivät saksan valtakunnan alueella vuonna 1941 ja sen jälkeen, lähetettiin suurissa määrin työleireille, ahdettiin gettoihin ja karkotettiin Venäjälle, jolloin he menettivät omaisuutensa. Idän sotaretken aikana saksalaiset joukot ampuivat, nimittäin "Einsatzgruppenit", monia juutalaisia (on mahdotonta antaa tarkkaa lukua, luulisi luvun liikkuneen kymmenissä tuhansissa).
Nämä vainot ovat historiallisesti todistettuja tosiasioita. Nämä taas eivät ole tosiasioita, vaan propagandavalheita:
a) Että oli olemassa suunnitelma fyysisesti joukkotuhota juutalaiset.
b) Että lukuisissa keskitysleireissä oli kaasukammioita ihmisten tappamiseen.
c) Että Hitlerin vallan alla tapettiin 5-6 miljoonaa juutalaista.
Sitä, kuinka monta juutalaista menehtyi sodan ja vainon takia, on nykyaikana mahdotonta arvioida tarkalleen, kun tutkiminen ei ole vapaata ja kun kenelläkään riippumattomalla historioitsijalla ei ole pääsyä saksalaisten, puolalaisten, venäläisten ja israelilaisten arkistoihin. Näin ollen joudutaan turvautumaan arvioihin. Rassinier arvioi Hitlerin valtapiirin sisäpuolella sodan tai vainojen takia menehtyineiden juutalaisten määrästä, että sen pitänee olla nousseen noin miljoonaan. Muut revisionistit, niin kuin Walter Sanning, joka uraauurtavassa tutkielmassaan The Dissolution of the Eastern European Jewry tukeutuu lähes kokonaan liittoutuneiden ja juutalaisten lähteisiin, pitää lähtökohtanaan paljon matalampia lukuja. Useita satoja tuhansia, mahdollisesti jopa miljoona juutalaista kuoli getoissa ja leireissä pääasiallisesti epidemioihin ja uupumukseen ja joutui sotatoimien ja sotarikosten uhreiksi, kuten Varsovan geton tuhoaminen ja Einsatzgruppenien joukkoteurastukset tai tapettiin pogromeissa. Kaikki tämä on riittävän ikävää, eikä ole pienintäkään moraalisesti puolusteltavaa pohjaa poliittisen propagandan syin kasvattaa uhrien määrää kuudesta kaksitoistakertaiseksi ja tämän lisäksi keksiä vielä kaasukammioita.
8. Mitä natsit tarkoittivat "juutalaiskysymyksen lopullisella ratkaisulla"?
Kun Hitler nousi valtaan 1933, tiesi jokainen, että hurjaluontoinen antisemiitti oli nyt valtion peräsimessä. Suurin osa Hitlerin kirjasta Mein Kampf koostuu vihamielisistä purkauksista juutalaisia kohtaan, ja kansallissosialistisen puolueohjelman mukaan yksikään juutalainen ei voinut olla Saksan kansalainen.
Niiden erinäisten vainojen, joita kohdistettiin juutalaisiin vuodesta 1933 lähtien, tarkoituksena oli ajaa heidät maanpakoon. Edistääkseen juutalaisten poistumista työskentelivät kansallissosialistit tiiviisti sionististen piirien kanssa, jotka olivat kiinnostuneita saada niin paljon juutalaisia kuin mahdollista asettumaan Palestiinaan (tästä yhteistyöstä, josta tänä päivänä vaietaan visusti, kirjoittaa Heinz Höhne teoksessaan SS:stä, Der Orden unter dem Totenkopfissa ).
Ennen kuin Hitler oli säätänyt yhtäkään juutalaisille vihamielistä lakia, aloittivat juutalaisjärjestöt USA:ssa, Englannissa sekä muissa maissa valtavan boikottikampanjan, joka aiheutti Saksalle valtavat taloudelliset tappiot. Kun natsit eivät päässeet näiden tekijöiden kimppuun, suuntasivat he vihansa Saksan juutalaisiin. Sionistien tarkoituksena oli provosoida Hitleriä ottamaan käyttöön yhä ankarampia ja ankarampia juutalaisvastaisia painostuskeinoja ajaakseen Saksan juutalaiset muuttamaan Palestiinaan.
Vuoteen 1941 mennessä, jolloin kaikki maastamuutto kiellettiin (kieltoa ei pantu täytäntöön johdonmukaisesti), oli kaksi kolmasosaa Saksan juutalaisista lähtenyt maanpakoon, ja he jotka olivat jääneet, koostuivat täysin vanhemmista ihmisistä. Myöskin suurin osa itävaltalaisista juutalaisista olivat muuttaneet maasta sen jälkeen kun maa liitettiin Saksaan, kuten myös huomattava osa tsekkiläisistä juutalaisista Tsekkoslovakian hajoamisen jälkeen 1939.
Toisen maailmansodan puhjettua puuttui mahdollisuus toteuttaa Madagaskar-suunnitelma, joka koski juutalaisvaltion perustamista Madagaskariin. Mutta Pétain ei tahtonut luopua saaresta, ja britit hallitsivat meriteitä. Siksi kallistuttiin luomaan juutalainen asutusalue Itä-Eurooppaan.
Vuonna 1941 aloitettiin joukkokarkoitukset. Satojatuhansia juutalaisia lähetettiin työleireille tai Venäjälle (väliasemana toimi Puola). Tällä politiikalla oli seuraavat syyt:
- Koska lähes kaikki sotimiseen kelvolliset miehet olivat rintamalla, oli saksalaisilla pakottava työvoimapula.
- Juutalaisia, jotka runsaslukuisina olivat liittoutuneiden puolella, pidettiin turvallisuusriskinä.
- Sota antoi natseille suotuisan tilaisuuden suorittaa "juutalaiskysymyksen lopullinen ratkaisu".
Se, että natsit eivät tarkoittaneet tällä "lopullisella ratkaisulla" juutalaisten fyysistä tuhoamista, vaan heidän asuttamistaan itään, ilmenee selvästi heidän dokumenteistaan. Näin Göring kirjoitti 31. heinäkuuta 1941 Heydrichille:
"Lisäyksenä siihen tehtävään jonka Te olette jo saaneet, ohjesääntöineen 24. tammikuuta 1939, ratkaista juutalaiskysymys, jolle olosuhteet ovat niin suotuisat kuin mahdollista, poisvaelluksen tai evakuoinnin muodossa, annan Teille tehtäväksi hoitaa kaikki vaadittavat valmistelut organisatorisesti, asiallisesti ja materiallisesti huomioiden kaikenkattavan ratkaisun juutalaisongelmaan saksalaisen vaikutusvallan alueella Euroopassa... Annan Teille edelleen tehtäväksi pikimmiten toimittaa minulle kokonaiskuva organisatorisista, asiallisista ja materiallisista etukäteistoimista, joita tarvitaan juutalaiskysymyksen lopullisessa ratkaisemisessa." (Siteeraus: Raul Hilberg, Die Verichtung der europäischen Juden. Fischer Taschenbuch Verlag, 1990, s 420.)
Wannsee-konferenssissa Berliinissä 20. tammikuuta 1942, jossa legendan mukaan päätettiin tuhota juutalaiset, puhuttiin todellisuudessa heidän siirtämisestään, joka yksiselitteisesti selviää kokouspöytäkirjasta (muutamat revisionistit, kuten Stäglich ja Walendy, epäilevät dokumentin aitoutta). Ja 21. elokuuta kirjoitti yksi konferenssiin osallistunut, Martin Luther ulkoministeriöstä, eräässä muistiinpanossa:
"Periaate saksalaisessa juutalaispolitiikassa vallanvaihdon jälkeen perustui kaikin keinoin juutalaisten poismuuton suosimiseen... Tämänhetkinen sota antaa Saksalle mahdollisuuden ja jopa velvollisuuden ratkaista Euroopan juutalaiskysymys... Perusteellisesti... Führeriltä tulleen mainitun ohjeen pohjalta aloitettiin juutalaisten evakuointi Saksasta. Oli helppoa ottaa myöskin niiden maiden juutalaiset kansalaiset, jotka olivat ryhtyneet toimenpiteisiin juutalaisia vastaan... Juutalaisten lukumäärä, jotka tällä tavalla ajettiin itään päin, ei ollut riittävä siellä olevan työvoimapulan paikkaamiseen." (Nürnberg-asiakirja NG-2586)
Oikeaoppiset historioitsijat käyttävät sitä naurettavaa selitystä, että sanat kuten "evakuointi", "maastamuutto" ja "poisvaellus" ovat ainoastaan peitesanoja "kaasutukselle". Todellisuudessa juutalaisia lähetettiin Venäjälle, luultavimmin yli miljoona, aivan kuten saksalainen asiakirja kertoo. Juutalaistuhon ja kaasukammioiden dokumentoinnin puuttuessa ovat ekstermistit pakotettuja tulkitsemaan sellaista, jota niissä ei lue.

Hermann Göring oli vuonna 1941
valtakunnanmarsalkka, Luftwaffen
komentaja ja kansallisen puolustuksen
ministerineuvoston puheenjohtaja

SS-Obergruppenführer Reinhard
Heydrich oli vuonna 1941 Valtakunnan
turvallisuusviraston (RSHA) johtaja
9. Keskitysleirit
Niukasti kaksi kuukautta Hitlerin valtaannousun jälkeen perustettiin ensimmäinen keskitysleiri Dachauhun; toiset seurasivat. Ennen sotaa leireillä ei ollut minkäänlaista taloudellista vaikutusta. Ne olivat olemassa eristääkseen ihmisiä, jotka kansallissosialistinen hallitus katsoi vaarallisiksi valtiolle. Erilaisiin vanki-kategorioihin kuului poliittiset ("punaiset"), rikolliset ("vihreät"), lisäksi epäsosiaaliset taikka "mustat" (kerjäläiset, kulkurit, prostituoidut jne.), "raamatuntutkijat" (toisin sanoen lahkonjäsenet, jotka kieltäytyivät asepalveluksesta) ja homoseksuaalit. Vuoteen 1938 asti lähetettiin juutalaisia keskitysleireille ainoastaan jos he kuuluivat johonkin edellä mainituista ryhmistä. Marraskuussa 1938, Pariisissa tapahtuneen saksalaisen diplomaatin murhan ja pahamaineisen "kristalliyön" jälkeen, lähetettiin joukoittain juutalaisia keskitysleireille pelkästään siitä syystä, että he olivat juutalaisia. Niistä lähes 30 000:sta, jotka silloin vangittiin, lähes kaikki vapautettiin piakkoin.
Leirivankien kokonaismäärä vaihteli ennen sotaa muutamasta tuhannesta muutamaan kymmeneen tuhanteen (rikolliset mukaan lukien!).
Sodan puhjettua kasvoi joka puolella saksalaisten hallinnassa olevilla alueilla keskitysleirejä kuin sieniä sateella, Stutthof/Natzweilerista Elsassissa aina Majdanekiin miehitetyssä Puolassa. Loppujen lopuksi niitä oli 14 isompaa ja muutama pienempi keskitysleiri. Lisäksi oli noin 500 niinsanottua työleiriä, joissa jokaisessa muutamasta sadasta aina tuhanteen vankia. Nämä "työleirit" oli yhdistetty teollisuusyrityksiin, ja pakkotyöntekijät toimitettiin näihin keskitysleireistä. Ne vangit, jotka kuolivat "työleireillä", esiintyvät sen keskitysleirin tilastoissa, jonka alaisuudessa "työleiri" toimi.
Leireillä oli tärkeä osa sotateollisuudessa. Auschwitzissa, suurimmassa keskitysleirissä, tehtiin kokeiluja muun muassa synteettisen kumin valmistuksessa, raaka-aineen, jota tarvittiin autonrenkaiden valmistukseen ja tästä syystä se oli välttämätöntä sodassa. Dora-Mittelbaun keskitysleirissä, joka oli erityisen pelätty epäinhimillisen rankoista työehdoista, rakennettiin raketteja, joiden Hitler toivoi vielä 1944 kääntävän sotaonnen.

IG Farbenin Auschwitzin yhteydessä
ollutta Monowitzin teollisuusaluetta
Vankien pahoinpitely ei ollut valtion politiikkaa, sillä hallintoa kiinnosti vain se, että työvoima oli mahdollisimman tervettä ja vahvaa. Jokainen ohjesääntö on saman arvoinen kuin ne ihmiset, joiden tehtävänä on se täyttää, ja ne eivät todellakaan olleet yhteiskunnan eliittiä, jotka ilmoittautuivat virkaan keskitysleireissä. Useissa leireissä pahimpien julmuuksien tekijöinä ei ollut SS vaan rikolliset, jotka terrorisoivat poliittisia vankeja taiteen kaikilla säännöillä. Itävaltalainen Mauthausen oli ennätyksellinen epäinhimillisyydessä.
SS-johtajiin jotka olivat tehneet väärin, puututtiin ankarasti. Karl Koch, Buchenwaldin komentaja, teloitettiin korruption ja murhan takia. Hermann Florstedt, pahamaineinen Majdanekin komentaja, hirtettiin vankien edessä.
1. heinäkuuta 1942 - 30. heinäkuuta 1942 kuoli 110 812 keskitysleirivankia, kuten ilmenee Waffen-SS -kenraalin Oswald Pohlin tilastoista, jotka hän kokosi Himmlerille. Se, että leirit eivät tyhjentyneet, johtui siitä, että "lähtevät" alati korvattiin "tulevilla". Elokuussa 1943 nousi keskitysleirivankien kokonaismäärä 244 000:een, vuotta myöhemmin 524 000:een (välittämättä kauttakuljetusleireistä).
Suurimmassa osassa kuolemantapauksista kyse oli epidemioista. Pilkkukuume, lavantaudin muunnelma, joka leviää täiden kautta, oli erityisen pelätty. Näiden torjumiseen käytettiin muun muassa hyönteismyrkkyä nimeltä Zyklon-B, jonka satujenkertojat ovat myöhemmin valehdelleet ihmistentuhoamisaineeksi.
Lukuunottamatta kaoottisia viimeisiä sotakuukausia, oli pahin aika leireissä kesällä ja syksyllä 1942. Näinä kuukausina kuoli Auschwitzissa välillä yli 300 ihmistä päivässä pilkkukuumeeseen. Rutto vaati uhreja myös SS-miehistöstä. Auschwitz-kompleksissa useimmat kuolemantapaukset sattuivat Birkenaussa, joka sijaitsi kolme kilometriä länteen kantaleiristä, ja jonka tehtäväksi oli muotoutunut sairasleirinä toimiminen. Birkenausssa kuoli joinain ajanjaksoina enemmän ihmisiä kuin kaikissa muissa leireissä yhteensä. Tästä "kuolemanleiri" -Birkenausta, jossa todennäköisesti 60 000 - 80 000 vankia menehtyi, enimmäkseen sairauksiin (esiintyi myös teloituksia ja murhia!), tuli myöhemmin legendassa "holokausti-leiri", jossa "historioitsijoiden" mukaan murhattiin miljoonasta neljään miljoonaan ihmistä. Jotta tartuntatautiuhrien ruumiit voitiin polttaa, oli pakko rakentaa krematorioita, ja ruumiiden varastointiin ennen ruumiinpolttoa myöskin ruumishalleja ja ruumiskellareita, jotka legenda myöhemmin muutti "kaasukammioiksi". Myöskin suihkuhuoneista tuli, ainakin osittain, "kaasukammioita". Ja työkykyisten erottelemisesta työkyvyttömistä tuli "lajittelu kaasukammioihin". Näin syntyi kaikkein kohtalokkain valhe meidän vuosisadallamme, Auschwitz-valhe.
Absoluuttinen katastrofi tapahtui sodan kauheina viimeisinä kuukausina. Kun britit ja amerikkalaiset vuonna 1945 vapauttivat leirin toisensa jälkeen, löysivät he tuhansia hautaamattomia ruumiita sekä kymmeniä tuhansia nälkiintyneitä puolikuolleita vankeja. Valokuvat tästä menivät maailman ympäri todisteina joukkomurhasta ilman vastinetta. Todellisuudessa ei joukkokuolemalla ollut mitään tekemistä tarkoituksellisen tuhoamispolitiikan kanssa. Tämä ilmenee helposti yksittäisten leirien kuolinluvuilla. Tässä ovat Dachaun luvut (lähde: Paul Berben, Dachau 1933-1945, The Official History, The Norfolk Press, 1975):
1940: 151 kuollutta
1941: 576 kuollutta
1942: 470 kuollutta
1943: 100 kuollutta
1944: 794 kuollutta
1945: 5 384 kuollutta
Niinä neljänä viimeisenä kuukautena leirin olemassaolon aikana kuoli enemmän kuin kaikkien aiempien sotavuosien aikana yhteensä! Vielä amerikkalaisten vapautuksen jälkeen kuoli noin 2 000 vankia nääntymiseen. 1 588 ihmistä kuoli toukokuun 17 ensimmäisen päivän aikana.

Amerikkalainen sotilas Dachaussa, taustalla pilkkukuumeeseen kuolleita

Dachaun pilkkukuume-epidemian uhreja 1945

Kuva pilkkukuumeeseen kuolleista, joka otettiin brittien vallattua Bergen-Belsenin keskitysleirin,
ja joka julkaistiin monissa lehdissä (kuten Quickissä 1979) kuvana, joka esittää "Auschwitzin
uhreja". Lähde: Ernst Gauss: Dissecting the Holocaust
Hirvittävän joukkokuoleman syyt olivat seuraavat:
1) Sen sijaan, että yksinkertaisesti luovutettaisiin vangit itäisissä leireissä eteneville venäläisille joukoille, evakuoivat natsit heidät länteen. Koska rautatiet olivat suurimmaksi osaksi rikkipommitettuja, olivat kymmenet tuhannet pakotettuja viikkojen pituisiin vaelluksiin lumessa ja jäässä Saksan sisimpiin osiin, eikä suurin osa näistä koskaan nähnyt sodan loppua. Ja niistä leireistä, jotka ottivat vastaan ne, jotka olivat selvinneet hengissä evakuoinnista, puuttui parakkeja, käymälöitä, ruokaa, lääkkeitä, lyhyesti sanottuna kaikkea. Tämän mielettömän evakuointipolitiikan perustana taisi olla se, ettei tahdottu yhdenkään työkykyisen tai potentiaalisen sotilaan päätyvän venäläisten käsiin. Sairaat, esim. Auschwitzissa, saivat jäädä vapautettaviksi punaisen armeijan toimesta.
2) Syksyllä 1944 virtasi miljoonia pakolaisia Neuvostoliiton valloittamilta saksalaisilta alueilta länteen päin. Samaan aikaan pistivät brittiläiset ja amerikkalaiset terroripommittajat kaupungin kaupungin jälkeen raunioiksi ja tuhosivat infrastruktuurin. Näissä olosuhteissa kuoli myös vapaudessa lukemattomia ihmisiä uupumukseen ja epidemioihin.
Chuck Yeager, joka rikkoi ensimmäisenä lentäjänä äänivallin, kirjoitti omaelämänkerrassaan (Yeager: An Autobiography, Bantam Books, New York 1985, s. 79-80) että hänen eskaaderillaan oli tehtävänään 50m? suuruisella alueella ampua kaikkea mikä liikkui: "Saksa ei helposti antanut jakaa itseään siviileihin ja sotilaisiin. Maanviljelijä perunapellollaan ravitsi saksalaisia joukkoja." Liittoutuneet aiheuttivat siis tarkoituksellisesti nälänhädän terroripommituksilla ja syyttivät sitten kukistettuja siitä, etteivät nämä pystyneet ruokkimaan leirivankeja tarpeeksi!
Huolimatta tästä kaikesta vapauttajat löysivät leireistä kuten Bergen-Belsen, Buchenwald ja Dachau ruumiskasojen ja vaeltavien luurankojen lisäksi myös kymmeniätuhansia suhteellisen terveitä ja hyvin ravittuja vankeja, joista viisaasti ei lähes koskaan ole näytetty valokuvia.
Epidemioiden aiheuttamaan joukkokuolemaan natsien keskitysleireillä löytyy historiasta samanlaisia tapauksia, esim. Amerikan sisällissodasta. Unionipuolen vankileireillä Camp Douglasissa ja Rock Islandissa nousi kuukausittainen kuolleitten luku 2 - 4%, sekä etelämpänä, Anderssonvillessa, menehtyi 13 000 52 000:sta vangitusta unionisotilaasta. Buurisodan aikana britit internoivat noin 120 000 siviiliasukasta samoin kuin kymmeniä tuhansia mustia afrikkalaisia; näistä kaikista kuoli noin joka seitsemäs. Ei vankeja Amerikan sisällissodassa eikä buurinsodassa tarkoituksella tuhottu; lähes kaikki kuolivat epidemioihin, joita ei onnistuttu nujertamaan. Kuolleiden määriä voidaan alusta loppuun verrata Dachauhun (84% eloonjääneitä, 16% kuolleita) ja Buchenwaldiin (86% eloonjääneitä, 14% kuolleita).
Rekisteröintivirasto Arolsen (Saksan Liittotasavalta) rekisteröi nämä dokumentoidut kuolemantapaukset keskitysleireissä. Tässä ovat ne määrät, jotka olivat voimassa vuoden 1990 lopussa:
Mauthausen 78 851 kuollutta
Auschwitz 57 353 kuollutta
Buchenwald 20 686 kuollutta
Dachau 18 455 kuollutta
Flossenbürg 18 334 kuollutta
Stutthof 12 628 kuollutta
Gross-Rosen 10 950 kuollutta
Majdanek 8 826 kuollutta
Dora-Mittelbau 7 467 kuollutta
Bergen-Belsen 6 853 kuollutta
Neuengamme 5 780 kuollutta
Sachsenhausen- 5 013 kuollutta
Oranienburg Natzweiler/Stutthof 4 431 kuollutta
Ravensbrück 3 640 kuollutta
Arolsenin tilastoissa esiintyy myös, 29 339 kuolleella, Theresienstadt, joka ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen keskitysleiri, vaan getto pääasiassa vanhoille ja etuoikeutetuille juutalaisille.
Koskien Dachauta ja Buchenwaldia, sikäli kuin tiedämme, eivät numerot ole kiistanalaisia (32 000 ja 33 000). Vuonna 1990 venäläiset luovuttivat Auschwitzin kuolleidenkirjat, joita oltiin siihen asti pidetty lukkojen takana, Kansainvälisen Punaisen Ristin saataville. Ne kattavat, muutamalla aukolla, ajan elokuusta 1941 joulukuuhun 1943 ja sisältävät 66 000 nimeä. Sanotaan, ettei tiedetä missä loput kuolleidenkirjat ovat. Auschwitz-uhrien lukumäärä, kun lavantautiepidemioiden takia kuolleisuus oli korkeimmillaan 1942 ja 1943, näin ollen noussee 100 000 kieppeille. Siitä vedämme seuraavat johtopäätökset:
1) Todennäköisesti kuoli 500 000 - 700 000 ihmistä natsien keskitysleireillä vuosina 1933 - 1945.
2) Alle puolet näistä oli juutalaisia, koska useissa leireissä nämä olivat ainoastaan pieni vähemmistö (Auschwitzissa juutalaisten määrä kohosi loppua kohti lähes 80 prosenttiin):
3) Mitä suurimalla todennäköisyydellä juutalaisia kuoli enemmän leirien ulkopuolella kuin sisäpuolella

10. Ihmisteurastukset itärintamalla
22. kesäkuuta 1941 marssi Wehrmacht Neuvostoliittoon ja aikaansai näin noin 14 vuorokautta kestävän hyökkäyksen (sen, että kyseessä oli ennaltaehkäisevä sota, todistaa venäläinen Viktor Suvorov tutkielmassaan Der Eisbrecher. Hitler in Stalins Kalkül).
Sotaa käytiin alusta alkaen ennenkuulumattoman julmasti. Saksalaisten linjan takana neuvostovalta aloitti partisaanisodan (ristiriidassa kansainvälisen oikeuden sääntöjen kanssa), ja tähän saksalaiset reagoivat aivan samoin kun ranskalaiset myöhemmin Algeriassa, amerikkalaiset Vietnamissa ja venäläiset Afganistanissa, nimittäin häikäilemättömällä julmuudella viattomia kohtaan. Sen, joka tahtoo pidättäytyä vastaavanlaisista sotarikoksista, täytyy pidättäytyä sodasta.
Komissaarit, eli kommunistiset poliittiset upseerit, eliminoitiin usein välittömästi vangitsemisen jälkeen. Partisaanit ammuttiin tai hirtettiin myös viivytyksettä. Loppujen lopuksi olivat myös panttivankien teloitukset yleisiä kostotoimia saksalaisiin kohdistuneista hyökkäyksistä. Komissaarit olivat yleensä juutalaisia. Juutalaiset olivat myös vahvasti edustettuina partisaaniliikkeessä, jota neuvostolähteet korostavat. Ja ne upseerit, jotka saivat tehtäväkseen teloittaa panttivangit, olisivat mieluummin valinneet juutalaisia kuin ei-juutalaisia teloituskomppanioihin.
Epäröimättä ammuttiin myös paljon juutalaisia, jotka eivät olleet komissaareja, partisaaneja tai panttivankeja, "varmuuden vuoksi", koska heitä voitiin suoralta kädeltä "epäillä bolshevismista". Tässä sissitorjunnan ja rotumurhan rajasta tulee sumea.
"Einsatzraporttien" mukaan Einsatzgruppenit olivat pelkästään sodan ensimmäisten vuosien aikana eliminoineet kaksi miljoonaa neuvostojuutalaista. Tässä on ilmiselvästi kyse törkeästä väärennöksestä (ei edes Raul Hilberg, "Holokausti-asiantuntija numero yksi", ota niitä tosissaan), silti tosiasiat ovat riittävän synkkiä: kymmeniä tuhansia juutalaisia, mukana naisia ja lapsia, murhattiin, kuten suuri määrä ei-juutalaisia.
11. Miksi voittajavallat keksivät holokaustin ja kaasukammiot saksalaisten todellisten ilkitekojen lisäksi?
Koska liittoutuneilla oli ollut niin paljon ongelmia saksalaisten kanssa, tahtoivat he vuosikymmeniksi eteenpäin pitää Saksan kansainvälisesti eristettynä ja Saksan kansan sen verran demoralisoituna, ettei se pitkiin aikoihin uskaltaisi ajaa itsenäistä politiikkaa. Ne rikokset, jotka saksalaiset tosiasiassa tekivät, eivät riittäneet, koska voitetut voisivat heittää uhmaavan "Tu quoque" - "Sinä myös" - voittajille. Juutalaisten karkoittamiseen 1933-1944 he voisivat ottaa esille verrattavasti paljon suuremmalla raakuudella tehdyn ost- ja sudeettisaksalaisten karkotuksen vuodesta 1944 alkaen; Saksalaisten keskitysleirejä koskien voisivat he ottaa esille neuvostoliiton Gulag-saariston, jossa huomattavasti enemmän ihmisiä menehtyi; vastauksena Varsovan barbaariseen, sotilaallisesti merkityksettömään, tahalliseen tuhoamiseen, ei yhtään sen vähempää barbaarisen, sotilaallisesti merkityksettömän Dresdenin tahallisen tuhoamisen.
Siksi voittajavallat keksivät rikoksen, joka oli ainutlaatuinen ihmiskunnan historiassa: Holokausti, järjestelmällinen kokonaisen kansan hävittäminen kaasukammioissa, sylilapsista satavuotiaisiin isoäiteihin.
12. Holokaustin virallinen kuva
Ortodoksisen historiankirjoituksen mukaan juutalaisten joukkomurhat alkoivat jo vuonna 1941, kuitenkin eurooppalaisten juutalaisten tuho vahvistettiin Wannsee-konferenssissa 1942. Viidestä kuuteen miljoonaa juutalaista olisi tapettu Hitlerin aikana. Uhrien vähemmistö olisi kuollut getoissa ja leireillä nälkään ja sairauksiin, ja enemmistö murhattu: Neuvostoliitossa joukkoteloituksissa ja autoissa, joihin johdettiin pakokaasuja, kuudessa "tuhoamisleirissä" kaasulla.
Järjestelmän historioitsijoiden mukaan nämä kuusi kuolemanleiriä sijaitsivat Puolan alueella, yksi entisellä puolan alueella, johon Saksa hyökkäsi 1939. Kyseessä olevat leirit: Auschwitz, Majdanek, Belzec, Sobibor, Treblinka ja Chelmno. Chelmnossa joukkomurhat olisi suoritettu kaasuautoissa, viidessä muussa kuolemantehtaassa pysyvissä kaasukammioissa.
Auschwitzissa ja Majdanekissa kyseessä olisi ollut "sekaleiri", sekä työ- että kuolemanleiri, jossa työkykyiset juutalaiset pistettiin orjatyöhön ja ne jotka eivät olleet työkykyisiä, kaasutettiin erittelyn jälkeen. Sen sijaan loput neljä leiriä olisivat olleet pelkkiä kuolemankeskuksia. Ainoat juutalaiset, jotka saivat siellä olla hengissä lyhyen aikaa, olivat "työjuutalaisia", joita tarvittiin avustustehtäviin. Turvallisuussyistä nämäkin "työjuutalaiset" olisi tasaisin välein kaasutettu, ja korvattu uusilla. Näin ollen olisi vain yksi 600 000 juutalaisesta, jotka lähetettiin Belzeciin, selvinnyt hengissä. (Kogon/Rückerl/Langbein: Nationalsozialistische Massentötungen durch Giftgas, Fischer Taschenbuch Verlag 1989, s. 183). Eroa "tavallisten keskitysleirien" ja "tuhoamisleirien" välillä alettiin tekemään vasta vuoden 1960 kieppeillä. Sitä ennen pidettiin itsestäänselvyytenä, että lähes jokaisessa keskitysleirissä oli ollut kaasukammio, eli kyseessä olisi ollut isompi tai pienempi tuhoamisleiri. Dachaussa oli monta vuotta muistotaulu, joka muistutti niistä 238 000 kuolleesta, ja se joka viisikymmentäluvulla ilmaisi epäilyksensä Dachaun kaasukammion olemassaolosta oli vaarassa joutua vankilaan. Mitä Dachauhun tulee, on jo pidemmän aikaa vallinnut revisionistinen käsitys: kuolleiden lukumäärä ei ollut 238 000 vaan 32 000, eikä yhtään Dachau-vankia kaasutettu. Auschwitzia koskien eivät revisionistit tahdo sen enempää kuin mikä on yleisesti hyväksytty Dachaun ollessa kyseessä: pienentää kuolonuhrien määrä noin kymmenes-osaan (miljoonasta noin 100 000:een) ja julistaa Auschwitzin kaasukammiot valheen tuotokseksi niin kuin Dachaunkin.
Mitä tulee "tuhoamisleireihin" pitää "holokaustin erikoistuntija" Wolfgang Scheffer kirjassaan Judenverfolgungen im Dritten Reich (Colloquium Verlag, 1961, s. 40) lähtökohtana seuraavia "varovaisia vähimmäisarvioita":
Auschwitz "pitkälti päälle miljoona" kuollutta
Treblinka 750 000 kuollutta
Belzec 600 000 kuollutta
Chelmno 300 000 kuollutta
Sobibor 500 000 kuollutta
Majdanek 250 000 kuollutta
Valtaisa enemmistö murhatuista olisi ollut juutalaisia, ja sen takia tilastojen mukaan yli kolme miljoonaa juutalaista kaasutettiin niissä kuudessa leirissä.
13. Jokaisen holokaustin dokumentin puuttuminen.
Natsit veivät kuuluisan saksalaisen perusteellisuuden äärimmilleen: kaikki rekisteröitiin. Näin ollen on tallessa lähes 3 000 tonnia asiakirjoja Kolmannesta valtakunnasta. Muutama murhatoimenpide, jotka Hitler henkilökohtaisesti määräsi, löytyvät selvästi dokumentoituna, sekä "eutanasia-laki", parantumattomasti sairaiden tappaminen. Koska niinkin valtavaan operaatioon kuin usean miljoonan ihmisen murhaamiseen kaasukammioissa olisi pakostakin vaadittu suunnaton hallinnollinen panostus, voisi olettaa, että olisi olemassa suuri määrä asiakirjoja holokaustista. Todellisuudessa ei ole olemassa yhtäkään saksalaista asiakirjaa mistään suunnitelmasta tuhota juutalaiset tai kaasukammioiden käyttöönottamisesta, paitsi täiden tuhoamiseen. Tämän myöntävät myös eksterministit. Juutalainen "holokaustin asiantuntija" Léon Poliakov kirjoittaa kirjassaan Bréviare de la haine (Editions complexe, pokkarijulkaisu v. 1986, s.124):
"Kolmannen valtakunnan arkistot ja natsijohtajien selonteot ja kertomukset mahdollistavat meidän yksityiskohdista rekonstruoida kuinka hyökkäyssuunnitelmat, sotaretket, samoin kuin koko toimenpiteiden kirjo, joilla natsit tahtoivat muokata maailman oman makunsa mukaiseksi, saivat alkunsa ja kehittyivät. Ainoastaan juutalaisten tuhoaminen pysyy hämärän peitossa, niin konseptinsa suhteen sekä monissa muissa kohdissa. Johtopäätökset ja psykologiset arvioinnit, kolmannen ja neljännen käden tiedot antavat meidän niinikään lähestulkoon tarkasti rekonstruoida kuinka tämä suunnitelma kehittyi. Silti tulevat monet seikat pysymään ainiaan meille tuntemattomina. Mikä oli varsinainen ajatus koskien täydellisen tuhoamisen suunnitelmaa, niin ne kolme tai neljä pääsyyllistä eivät ole enää hengissä. Yhtään asiakirjaa ei ole jäänyt jäljelle - ehkei niitä koskaan ole ollutkaan."
Verratkaamme Wolfgang Schefflersin kuolinlukuja Aroldsenin tilastoihin. Silloin voimme todeta koskien Auschwitzia ja Majdanekia, että vain murto-osa keksityistä uhreista on rekisteröity, kun taas ne neljä "silkkaa kuolemanleiriä" Belzec, Sobibor, Treblinka ja Chelmno puuttuvat kokonaan Aroldsenin tilastoista (voi olla, että ne esiintyivät otsikon "Muita" alla 4 704 dokumentoidulla kuolemantapauksella). Kun siis 4 431 kuolemantapausta on todistettavasti dokumentoitu Stutthof/Natzweilerin suhteellisen pienestä keskitysleiristä, puuttuu jokainen jälki 1,9 miljoonasta, jotka murhattiin neljässä "silkassa kuolemaleirissä". Ne 1,9 miljoonaa ruumista ovat hävinneet jättämättä edes tuhkaa jälkeensä, kaasukammioista ei ole ainuttakaan kiveä jäljellä. Miten ne, jotka uskovat tuhoamiseen, selittävät nämä kummallisuudet?
Silloin he sanovat, että natsit halusivat pitää juutalaismurhat salassa maailmalta ja saksalaisilta. He antoivat siksi käskyt ainoastaan suullisesti tai, jos se ei onnistunut ilman kirjallisia asiakirjoja, he tuhosivat ne hyvissä ajoin. Kaasutettujen ruumiit he olisivat polttaneet, levittäneet tuhkan, tuhonneet kaasukammiot (paitsi Majdanekissa ja Auschwitzin kantaleirissä, sillä siihen ei ollut enää aikaa). He olisivat kyllä voineet räjäyttää Auschwitz-Birkenaun neljä kaasukammiota mutteivät olisi ehtineet viedä raunioita pois.
Tässä on pienen ajatusleikin paikka. Oletetaan, että Sveitsin hallitus päättää murhata kaikki Sveitsissä asuvat ulkomaalaiset, siis noin 1,4 miljoonaa. Peittääkseen tämän ilkiteon, annetaan käskyt ainoastaan suullisesti ja käsketään heti hankkiutumaan eroon kaikista ruumiista. Olisiko mahdollista piilottaa täysin kaikki jäljet sellaisesta joukkomurhasta? Eivätkö lukemattomat jäänteet paljastaisi mitä olisi tapahtunut? Eikö kukaan huomaisi, että Sveitsissä ei asuisi enää yhtään ulkomaalaista?
Esimerkki riittää. Huolimatta siitä, voittiko vai hävisikö Saksa sodan, tulisi kansanmurha esiin. Miksi siis se kaikki lapsellinen salailu?
14. Historianväärentäjien kuppikunnan akilleenkantapää
Lähestulkoon jokainen ihminen, joka on kasvanut länsimaisessa yhteiskunnassa, uskoo kaasukammioihin. Hädin tuskin kukaan on tietoinen seuraavista tosiseikoista:
- Jokaisessa murhaoikeudenkäynnissä täytyy esittää asiantuntijan lausunto murha-aseesta, olipa tämä revolveri, veitsi, vasara tai kirves. Sitä vastoin ei olla yhdessäkään natsioikeudenkäynnissä, niissä sentään on ollut kyse väitetyistä miljoonien murhaamisesta, pyydetty esittämään samankaltaista lausuntoa.
- Yksikään kemisti, yksikään insinööri, ei ollut koskaan tutkinut Auschwitzin ja Majdanekin kaasukammioita tai Birkenaun kaasukammioiden raunioita, ennen kuin amerikkalainen insinööri ja kaasukammioasiantuntija Fred Leuchter pienen työryhmänsä kanssa matkusti Puolaan helmikuussa 1988 ja tutki kaasukammioita tarkemmin. Mutta Leuchter toimi revisionistien toimeksiannosta.
- Yhdessäkään kuolleen keskitysleirivangin ruumiinavauksessa ei olla koskaan todettu kuolinsyyksi kaasutusta.
Täytyy lukea holokaustikirjallisuuden vakioteoksia: Hilbergin: Vernichtung der europäischen Juden, Reitlingerin Final Solution, Poliakovin Bréviare de la haine, Lucy Dawidowiczin The War Against the Jews, Landbeinin Menschen in Auschwitz, Kogonin SS-Staat tai sen koontiniteen, jonka Wolfgang Benz julkaisi 1991, Dimension des Völkermords. Yhdessäkään näistä vakioteoksista ei ole selitetty edes vihjailevasti miten nämä kauhistuttavat murha-aseet olisivat toimineet. Eivät edes Georges Wellers (Les chambers à gaz ont existé) ja J. C. Pressac (Technique and operation of the Gas Chambers) esitä meille yhtään kuvaa näistä kuolemankammoista. Kun on lukenut läpi kyseiset kirjat, täytyy lukea lisäksi kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä tai sata vanhaa kulunutta kirjaa holokaustista, täytyy lukea tusinoittain tai sadoittain "selviytymistarinoita" - mutta mistään ei tule löytymään teknistä kuvausta kaasukammioista! Ainoat, jotka ovat omistautuneet kaasukammioiden toiminnan teknisiin edellytyksiin, ovat revisionistit.
Ditlieb Felderer, itävaltalaista syntyperää oleva ruotsalainen, alkoi uhrata aikaansa saksalaisille keskitysleireille, kun hän Jehovan todistajan ominaisuudessa tahtoi tutkia niitä 60 000 hänen uskonveljeään, jotka natsien väitetään murhanneen. Monien vuosien tutkimusten jälkeen pystyi Felder toteamaan, etteivät natsit olleet murhanneet 60 000 Jehovan todistajaa, vaan tarkalleen 203. Hän otti 30 000 valokuvaa "tuhoamisleireistä" ympäristöineen ja tutki perinpohjaisesti niiden krematoriot ja "kaasukammiot". Felderer päätyi tulokseen, etteivät "kaasukammiot" olleet koskaan pystyneet toimimaan, että "silminnäkijälausunnot" kaasutuksista olivat katkeamaton sarja mahdottomuuksia ja että krematoriot eivät olisi missään olosuhteissa pystyneet aikaansaamaan lähestulkoonkaan niin paljon kuin väitetään. Rangaistukseksi tutkimuksistaan sai hän istua ruotsalaisten verhojen takana ja hänet altistettiin neuvostokommunismin esikuvan mukaan oikeuspsykiatrisiin tutkimuksiin.
Ranskalainen Robert Faurisson, kirjallisuuden ja tekstikritiikin professori, piti lähtökohtana sitä, että jokainen vakavasti otettava tutkimus kaasukammio-ongelmasta täytyy aloittaa tutkimuksella kaasutekniikoihin ja siihen hyönteistentorjunta-aineeseen, jota väitetään käytetyn joukkomurhassa, nimittäin Zyklon-B:stä:
"Tahdoin tietää miten minkit tapetaan kaasulla, miten kaasutetaan ketunpesiä, millä tavalla USA suorittaa teloituksia kaasulla. Näin ollen totesin, että kaikista näistä useimmissa tapauksissa käytetään syaanivetyä." (Faurissonin haastattelu italialaisessa lehdessä Storia Illustrata, uusittu Vérité historique ou politique, Serge Thion, La Vielle Taupe, 1980, s. 174).
15. Kaasukammiot USA:ssa
Robert Faurisson oli ensimmäinen tutkija, joka huomasi, että tutkimus väitetyistä saksalaisista kaasukammioista täytyy aloittaa tutkimalla USA:n kaasukammioita.
Ensimmäinen murhaajan teloitus kaasulla tapahtui 1924 Nevadassa. Tämän jälkeen myös muut amerikkalaiset osavaltiot ottivat tämän teloitustavan käyttöön, koska sen väitettiin olevan inhimillisin. Tappavana aineena käytettiin syaanivetykaasua. Teloittaminen kaasulla on erittäin monimutkainen prosessi. Teloituksen esivalmistelu, itse teloitus ja siitä seuraava kuolemankammion puhdistus kestää useita tunteja. Kaikki se käsittää, esim. Baltimoren vankilassa Marylandissa, ei sen vähempää kuin 47 vaihetta, joista muutamat ovat aika monimutkaisia. Kaasukammion on oltava ehdottomasti ilmatiiviisti suljettu, muuten teloituksesta tulee hengenvaarallinen vankilahenkilökunnalle ja todistajille.

Kuolemaantuomittu kiinnitetään tuoliin. Tämän jälkeen annetaan syanidikuulien tippua astiaan, jossa on laimennettua rikkihappoa. Kuulat liukenevat, ja tappava kaasu vapautuu. Tuomittu hengittää tätä ja menettää tajuntansa noin 45 sekunnin jälkeen. Kolme minuuttia myöhemmin kuolema saapuu. Kaasu tehdään vaarattomaksi ilmanpuhdistimessa ja poistetaan korkean savupiipun kautta. Kammiota täytyy tuulettaa huolellisesti 20 minuutin ajan, ennen kuin lääkäri ja kaksi apulaista, pukeutuneena suojapukuun, suojakäsineisiin ja kaasunaamariin, saavat astua sisään kantaakseen ruumiin pois. Koska milloinkaan ei pysty sulkemaan pois vuodon mahdollisuutta, ovat ensiaputarvikkeet alati toimintavalmiudessa ulkopuolisille.
Mieti sitten sitä, että yhä useammat osavaltiot hylkäävät tämän mielettömän kalliin, monimutkaisen ja vaarallisen teloitusmenetelmän ja korvaavat sen toisella: myrkkyruiskeella. (Lähde: Thion, s. 301)
16. Zyklon-B ja saksalaiset täidenpuhdistuskammiot
Hyönteistentuhoamisainetta Zyklon-B:tä käytetään vielä tänäkin päivänä viljasiilojen, laivojen ym. desinfiointiin, mutta myöskin ketunpesien kaasuttamiseen (vesikauhun leviämisen estämiseksi). Toisen maailmansodan aikana sitä käytettiin useilla keskitysleireillä, myös niissä, missä ei kukaan historioitsija väitä ikinä olleen teloituskammioita. On laskettu, että noin 25 miljoonan ihmisen vaatteet puhdistettiin täistä Zyklonilla. Tämä terveydellisistä syistä suoritettu toimenpide pelasti epäröimättä satojatuhansia leirivankeja, niiden joukossa enemmän kuin muutama juutalainen, kuolemasta pilkkukuumeeseen.
Zyklon toimitettiin pienten levyjen tai kuulien muodossa ilmatiiviissä paketissa. Kantoaineena toimi puukuitu tai rakeinen, punainen, massa. Ilmakosketuksessa kaasu vapautuu. Se, kuinka kauan tämä kemiallinen prosessi kestää, riippuu ilman lämpötilasta. 25,7°C kiehumispisteessä kestää noin puoli tuntia ennen kuin suurin osa kaasusta on haihtunut, alemmassa lämpötilassa vielä kauemmin.
Katsokaamme nyt kahden saksalaisen asiakirjan avulla, kuinka Zyklon-B:tä käytännössä käytettiin.
Vaatteiden täinpoistoon käytettiin suurissa määrin niitä desinfiointikammioita, jotka DEGESCH, Saksan tuholaiseläinseura oli konstruoinut. Näitä kammioita saatiin standardikoossa 10 m? ja ne voitiin sulkea ilmatiiviisti. Puhdistettavat vaatteet laitettiin joko roikkumaan tangolle tai ne asetettiin vaunulle, jota voitiin siirtää sisään <-> ulos.
Kammio lämmitettiin 25-30 Celsius-asteeseen. Zyklonrakeista vapautuva kaasu levisi kiertoilmajärjestelmän avulla. Sama järjestelmä palveli nopeaa kammion tuuletusta osittain esilämmitetyllä ilmalla. Kun kiertojärjestelmä laitettiin päälle, avautui zyklonpurkki automaattisesti ja sen sisältö tyhjentyi alustalle; tällä tavalla estettiin rakeiden joutuminen lattialle, koska siitä vielä usean tunnin jälkeenkin huokuisi kaasua, joka vahingoittaisi kammion puhdistajaa.
Kaasutusaika kesti vähintään tunnin, tuuletus 15 minuuttia. Tämän jälkeen tuuletettiin täistä puhdistetut vaatteet ulkoilmassa. Kammioita sai käyttää ainoastaan koulutettu henkilökunta.
(Lähde: F. Puntigam/H. Breymesser/E. Bernfus, Blausäuregaskammern zur Fleckfieberabwehr, Sonderveröffertlichung des Reichsarbeitsblattes, Berlin 1943).
Toiset edellytykset koskivat täiden poistamista sellaisista tiloista, joita ei pystytty lämmittämään ja sulkemaan ilmatiiviisti, kuten asuintaloja, laivoja ym. Kuinka rakennuksen kaasutus käytännössä tehtiin, kertoo eräs käyttöohje, jonka vuonna 1942 julkaisi Böömin ja Määrin protektoraatin terveyslaitos nimellä Richtlinien für die Anwendung von Blausäure (Zyklon) zur Ungeziefervertilgung. Tämän kirjoitelman mukaan täistä puhdistamisen sai suorittaa ainoastaan koulutettu vähintään kaksihenkinen ryhmä. Jokaisella täidenpoistoekspertillä täytyi olla mukana kaasunaamari, kaksi erikoispanosta sinihappoa vastaan, kaasujäänteiden osoitin, yksi ruisku vastamyrkkyä ja kirjallinen lupa. Ennen operaation alkua täytyy pääkallolla merkitty varoitustaulu, vaadittaessa usealla kielellä, kiinnittää sen rakennuksen oveen, josta täit piti poistaa. Yhden vartijan piti pitää ulkopuoliset etäällä. Tuuletus jälkikäteen oli tämän kirjasen mukaan operaation kaikista vaarallisin osa. Sen piti kestää vähintään 20 tuntia.
Tätä käyttöohjetta käytettiin Nürnbergin oikeudenkäynneissä syyttäjän asiakirjana numero NI-9912, tarpeeksi kuvaavaa, vaikkakin jokaisen huomaavan tarkkailijan olisi pitänyt huomata, että ne ominaisuudet, jotka ilmoitetaan Zyklon-B:stä, todistivat silminnäkijöiden kertomusten olevan absurdista maailmasta.
17. Kolme päätodistajaa Auschwitzista
Annamme nyt puheenvuoron kolmelle tärkeimmälle silminnäkijälle, jotka ovat olleet paikalla väitetyissä Auschwitzin kaasutuksissa. Rudolf Höss oli leirin komentaja vuodesta 1940 marraskuun loppuun 1943. Hän painui maan alle sodan jälkeen, britit jäljittivät hänet maaliskuussa 1946 ja kolmen päivän kuulustelujen jälkeen hän antoi tunnustuksensa 2,5 miljoonan ihmisen kaasutuksesta Auschwitzissa, tunnustuksen, joka vielä tänäkin päivänä on holokaustihistorian kulmakiviä. Myöhemmin Höss luovutettiin Puolaan. Ennen teloitustaan huhtikuussa 1947, sai hän kirjoittaa Krakovan vankilassa "omaelämänkerralliset havaintonsa". Tunnustuksessaan Höss sanoi:
"Kun olin pystyttänyt Auschwitzin tuhoamisrakennuksen, käytin Zyklon-B:tä, kiteytettyä sinihappoa, jonka heitimme kuolemankammioon pienestä aukosta. Kesti 3-15 minuuttia, riippuen säätilasta, tappaa ihmiset kuolemankammiossa. Tiesimme ihmisten kuolleen, kun heidän huutonsa lakkasivat. Odotimme puoli tuntia ennen kuin avasimme ovet ja poistimme ruumiit. Kun ruumiit oli viety pois, otti erikoiskomennuskuntamme pois sormukset ja repi kultapaikat ruumiiden hampaista. Toinen parannus Treblinkaan verrattuna oli, että rakensimme kaasukammioita, joihin mahtui kerralla 2 000 ihmistä, kun Treblikassa oleviin mahtui vain 200 per kammio." (Nürnberg-asiakirja NO 3868-PS).
(Huomautus: Tunnustuksensa mukaan Höss vieraili Treblinkassa kesäkuussa 1941. Leiri avattiin tosin vasta 23. heinäkuuta 1942. Tunnustuksessaan Höss mainitsee myös "Wolzek" -nimisen tuhoamisleirin, jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.)
"Erikoiskomennuskunnat" olivat Hössin mukaan juutalaisia, jotka olivat töissä kaasukammioissa ja heidät myös kaasutettiin tasaisin väliajoin ja korvattiin uusilla. Ruumiidenryöstelijöiden kauheista puuhista Höss kirjoittaa omaelämänkerrallisissa havainnoissaan (Höss, Rudolf: Kommandant in Auschwitz. Eingeleitet und Kommentiert von M. Broszat, Deutsche Verlagsanstalt, 1958, s. 126):
"Ruumiiden raahaaminen kammioista, kultahampaiden poistot, hiusten leikkaaminen, poisraahaaminen kuopille tai uuneihin, kuopissa olevien tulien ylläpitäminen, kerääntyneen rasvan kaataminen, palavien ruumiskasojen hämmentäminen ilman lisäämiseksi. Kaikki nämä työt he tekivät laiskalla piittaamattomuudella, niin kuin se olisi jotain jokapäiväistä. Samalla kun he raahasivat ruumiita, he söivät tai tupakoivat."
Yksi erikoiskomennuskunnan jäsen, slovakianjuutalainen Filip Müller, joka ihmeen kautta selvisi hengissä ei vähemmästä kuin viidestä likvidointitoimenpiteestä. Kirjassaan Sonderbehandlung (Verlag Steinhausen, 1979) kuvailee Müller ensimmäisen osallistumisensa tähän:
"Edessäni makasi naisen ruumis. Ensin vedin häneltä kengät jalasta. Käteni tärisivät, ja koko ruumiini vapisi, kun aloin vetämään häneltä sukkia pois... Kaikki kuusi uunia paloivat, kun Stark antoi käskyn raahata alastomat ruumiit märän betonilattian yli. Siellä kävi Fischl ruumiista toiseen ja väänsi jokaisen suun auki. Kun hän huomasi kultahampaan, veti hän sen tongeilla pois ja heitti peltipurkkiin" (alkaen s.23)
Kuinka kauan aikaa oli kulunut kaasutusmurhan ja ruumiiden häpäisemisen välissä, kertoo Müller sivulla 215:
"Edellisestä illasta alkaen oli kolme kuljetusta kaasutettu kaasukammioissa ja hävinnyt Krematorio V:een suurin piirtein neljän tunnin välein. Kun huudot, vaikeroinnit ja korinat oli hiljennetty, tuuletettiin kaasukammioita pari minuuttia. Sen jälkeen jahtasivat SS-miehet vankikomennuskunnat sisään hakemaan ruumiit ulos."
Kolmantena todistajana joukkokaasutuksille Auschwitzissa tahdomme siteerata Rudolf Vrbaa. Vrba, alunperin Rosenberg, slovakianjuutalainen, sijoitettiin leiriin nuorena miehenä. Huhtikuussa 1944 onnistui hän pakenemaan. Hänen kertomuksensa tapahtumista Auschwitzista julkaistiin yhdessä muiden todistajakertomusten kanssa marraskuussa 1944 "War Refugee Board":in toimesta, organisaation, joka perustettiin amerikkalaisen talousministerin Henry Morgenthaun suojeluksessa. Tähän WRB-raporttiin Nurnbergin syyttäjät tukeutuivat, ja tähän perustuu meidän nykyinen kuvamme Auschwitzista.
Seuraavassa kappaleessa kirjassaan I Cannot Forgive (Bantam, Toronto 1964, s. 10-13) kertoo Vrba Himmlerin vierailusta Auschwitzissa tammikuussa 1943, jolloin uusi krematorio vihittiin käyttöön Birkenaussa kaasuttamalla 3 000 juutalaista (Huomautus: Himmler oli viimeisen kerran Auschwitzissa heinäkuussa 1942, ja Birkenaun ensimmäinen krematorio otettiin käyttöön maaliskuussa 1943). Nyt annamme puhevuoron Vrballe, tälle erityisen tärkeälle holokaustin todistajalle:
"Heinrich Himmler vieraili jälleen Auschwitzin leirissä tammikuussa 1943... Hänen piti tarkastaa ensimmäinen liukuhihna-joukkoteurastus maailmassa ja olla paikalla leirijohtaja Hössin upouuden leikkikalun, hänen krematorionsa, vihkimisessä. Se oli totta tosiaan käytännöllinen asia, 100 jaardia pitkä, 50 jaardia leveä, 15 uunia, joista jok'ikinen pystyi samaan aikaan polttamaan kolme ruumista 20 minuutissa, betonimonumentti konstruoijalleen, herra Walter Dejacolle.
Hän [Himmler] sai oikeastaan näyttävän havaintoesityksen, jota pystyi ainoastaan huonontamaan aikataulu, joka oli herättänyt pahennusta monen saksalaisen pikkukaupungin rautatieasemalla. Leirinjohtaja Höss, joka paloi innosta esitellä uuden leikkikalunsa tehokkuutta, oli tilannut erikoislähetyksenä 3 000 puolalaista juutalaista, jotka nyt tuhottaisiin modernilla, saksalaisella tavalla.
Himmler saapui tänä aamuna kello kahdeksan, ja esityksen oli määrä alkaa tuntia myöhemmin, varttia vaille yhdeksän olivat uudet kaasukammiot hienostuneilla suihkukoristeilla ja kylteillä kuten "Ole tarkka puhtauden suhteen", "tarkkaile rauhallisesti" jne. täpötäynnä.
SS-vartijat olivat huolehtineet, ettei yksikään sentti tullut käyttämättä. He ampuivat pari laukausta sisäänkäynnillä. Näin ollen pelästyneinä, vetäytyivät ne, jotka jo olivat kammiossa, sisäänpäin ja lisää uhreja ajettiin sisälle. Sitten heitettiin sylivauvoja aikuisten päiden päälle, ja ovet suljettiin ja teljettiin. Yksi SS-mies painavalla kaasunaamarilla varustettuna seisoi kammion katolla ja odotti, kunnes hänen tulisi heittää zyklonkuulat sisään. Tänä päivänä tämä oli kunniatehtävä, eihän hänellä joka päivä ollut näin kuuluisia vieraita, ja hän oli varmaan yhtä hermostunut kun lähtölaukauksenampuja hevosraveissa...
Mies, jolla oli kaasunaamari, näpräsi zyklonpurkkiaan. Hänen allaan oli talo täynnä. Mutta missään ei näkynyt Reichsführeriä, joka oli mennyt syömään aamiaista leirijohtaja Hössin kanssa.
Jossain soi puhelin. Kaikki päät kääntyivät kyseiseen suuntaan... Uutinen oli: "Reichsführer ei ole vielä syönyt aamiaistaan..." Sisällä kaasukammiossa miehet ja naiset olivat tulleet hulluiksi epätoivosta, ja viimein he olivat tajunneet, mitä suihku tarkoitti Auschwitzissa. He alkoivat huutamaan, kirkumaan ja hennosti ryskyttämään ovea, mutta ulkona ketään ei kuullut, uusi kammio ei nimittäin ainoastaan ollut kaasutiivis vaan myös äänitiivis.
Mutta kello yksitoista, kaksi tuntia myöhässä, auto tuli paikalle. Himmler ja Höss astuivat ulos ja keskustelivat hetken ylempien upseereiden kanssa. Himmler kuunteli tarkkaavaisesti, kun hänelle selitettiin perusteellisesti menettelytapa. Hän maleksi teljetylle ovelle, katsoi pienestä, paksulla lasilla varustetusta tirkistysreiästä kammion sisällä olevia huutavia ihmisiä ja kääntyi sen jälkeen alaistensa puoleen kysyäkseen heiltä muutamia kysymyksiä. Vihdoinkin sai tanssi alkaa. SS-mies katolla sai teräväsävyisen käskyn. Hän nosti pyöreää kantta ja antoi pienten kuulien tippua alla olevien päiden päälle. Hän tiesi, kuten kaikki muutkin, että yhteenpuristettujen ruumiiden lämpö aiheuttaisi pienten kuulien kaasuuntumisen muutamassa minuutissa. Sitten hän sulki nopeasti luukun.
Kaasutus saattoi alkaa. Höss odotti hetken, että kaasu kiertäisi kunnolla, ja tarjosi vieraalleen kohteliaasti vielä kerran mahdollisuuden katsoa tirkistysreiästä. Himmler tuijotti muutaman minuutin kuolemankammioon, ilmeisen vaikuttuneena, ja kääntyi sen jälkeen uusiutuneella mielenkiinnolla leirijohtajaa kohti, jolle hän esitti liudan uusia kysymyksiä.
Näkemänsä oli saanut hänet tyytyväiseksi ja saanut hänet pöyristyttävälle tuulelle. Vaikka hän poltti harvoin, otti hän vastaan tupakan yhdeltä upseerilta, ja samalla kun hän tottumattomasti otti muutaman henkosen, hän naureskeli ja vitsaili.
Se, että ilmapiiri oli muuttunut leppoisaksi, ei tarkoittanut että oltaisiin kadotettu tärkein asia tähtäimestä. Hän jätti useita kertoja upseerijoukon kurkatakseen tirkistysreiästä, että toiminta jatkui, ja kun kaikki olivat kuolleet, oli hän elävästi kiinnostunut seuraavasta vaiheesta.
Erityiset hissit kuljettivat ruumiit krematorioon, mutta krematointi ei tapahtunut heti. Lopuksi täytyi kultahampaat kiskoa irti. Naisilta piti leikata hiukset käytettäväksi torpedokärkien tiivistämiseen. Rikkaiden juutalaisten ruumiit, jotka olivat jo aikaisemmin huomioitu, piti laittaa sivuun leikkelyä varten. Eihän voitu sulkea pois sitä, että yksi tai toinen viekastelija olisi piilottanut jalokiviä - ehkä jopa timantteja - yhteen ruumiinaukkoon.
Se oli epäilemättä monimutkainen käsittely, mutta uusi koneisto toimi moitteettomasti taitavien työntekijöiden käsissä. Himmler odotti kunnes savupiipuista tuleva savu alkoi paksunemaan ja katsoi sen jälkeen kelloaan. Se oli yksi. Lounasaika!"

Todellisuudessa Heinrich Himmler
vieraili Auschwitzissa viimeisen
kerran heinäkuussa 1942
18. Olivatko luonnonlait kumottu vuosina 1941-1944?
Auschwitzin kantaleiristä vierailija löytää ehjän krematorion, jonka väitetään olevan alkuperäisessä kunnossa, ja kaasukammioita; Birkenaussa neljän jäänteet, eri asteisesti tuhotut krematoriot. Kantaleirin krematoriota kutsutaan nimellä K I, Birkenaun neljä ovat K II - K V. Jälkimmäisistä parhaiten säilynyt on K II. Raunioiden edessä on taulu, joka ilmoittaa miten joukkomurhat ovat tapahtuneet: Lähes 2 000 ihmistä puristettiin "kaasukammioon" ja heidät tapettiin heittämällä Zyklon-B:tä sisälle; jonka jälkeen ruumiit siirrettiin krematorioon, joka oli "kaasukammion" yläpuolella, jossa ne poltettiin.
Jos luonnonlait olivat voimassa myös toisessa maailmansodassa eikä niitä oltu kumottu holokaustin takia, on tämä kertomus, kuten niiden kolmen todistajan tiedot, Höss, Müller ja Vrba, iso ketju mahdottomuuksia. Tässä ovat karkeimmat mahdottomuudet:
Mahdottomuus numero yksi: Yksikään arkkitehti, täydessä sielun ja ruumiin voimissa, ei olisi laittanut krematoriota samaan rakennukseen kuin kammiota, jossa tehtäisiin joukkomurhia räjähtävän kaasun avulla. Zyklon-B:llä ei ole kovinkaan korkea räjähdysvaara, mutta ajateltaessa ainoastaan piilevää räjähdysvaaraa Zyklon-kyllästettyjen ruumiiden kanssa, olisi vastaavanlainen menettely itsemurhahakuista, vielä enemmän kun tapettiin 2000 ihmistä kolmessa minuutissa (Höss), sillä silloin täytyi käyttää valtavia määriä kaasua. K I:n ollessa kyseessä, ei krematorio sijaitse "kaasukammion" yläpuolella vaan aivan vieressä. Tämä rakennus olisi ensimmäiseksi räjähtänyt ilmaan ja näin ollen kaasuttanut koko leirin, myös SS-miehet.
Mahdottomuus numero kaksi: Täidenpoistokammiot täytyi, kuten aikaisemmin jo mainittiin, lämmittää (vähintään) 25 asteeseen, jotta zyklon B haihtuisi ilmaan puolessa tunnissa. "Kaasukammiossa" ei ole sellaista lämmitysjärjestelmää. Talvella olisi kestänyt kauan, ennen kuin suurin osa kaasusta olisi haihtunut. Sitä paitsi tämä ei olisi pystynyt leviämään halkeamispisteeseen asti täytetyssä kammiossa (2000 ihmistä 210 m? suuruisella alueella!).
Mahdottomuus numero kolme: Kaikki ovet avautuvat "kaasukammioissa" sisäänpäin. Joten erikoiskomennuskunnat eivät olisi päässeet sisälle näihin kammioihin, jotka olivat viimeiseen neliösenttiin asti täynnä ruumiita. Minkälaiselle mokailijalle ja takapajula-arkkitehdille natsit antoivat tehtäväksi rakentaa heidän tuhoamislaitoksensa!
Mahdottomuus numero neljä: Supermahdottomuus, niin sanoakseni, mahdottomuuksien mahdottomuus. Erikoiskomennuskunta meni sisään kaasukammioon, Hössin mukaan puolen tunnin jälkeen, Müllerin mukaan muuta minuutti joukkomurhan jälkeen, ja heittäytyi ruumiiden kimppuun: he ottivat heiltä sormukset (Höss), riisuivat vaatteet (Müller) ja leikkasivat hiukset (Vrba). Se olisi ollut todellinen itsemurhatehtävä; yksikään erikoiskomennuskunnan jäsen ei olisi selvinnyt hengissä tästä harakiritoimesta (ajatellaanpa kuinka kunnolla amerikkalainen kaasukammio täytyy tuulettaa yhden ainoan vangin teloituksen jälkeen, ennen kuin suojapukuun ja kaasunaamariin pukeutunut lääkäri saa mennä kammioon). Auschwitzin "kaasukammioissa" oli ainoastaan alkeellinen ilmanvaihtojärjestelmä, joten ei olisi riittänyt, että erikoiskomennuskunnilla olisi ollut kaasunaamarit. Sitä paitsi myrkky olisi tarttunut murhattuihin ruumisiin, joiden kanssa erikoiskomennuskuntien väitetään työskennelleen, jolloin he olisivat kuolettavasti myrkyttyneet: kaasu tunkeutuu nimittäin ihon läpi. Kaiken kukkuraksi erikoiskomennuskunnille ei ollut kaasunaamareita: Hössin mukaan he tupakoivat, samalla kun he touhusivat hirvittävän käsityönsä parissa.
He polttivat! Räjähtävän kaasun keskellä!
Mahdottomuus numero viisi: Niin kuin ilmenee säilyneistä piirustuksista, ei "kaasukammiosta" krematorioon ollut muuta tietä kuin hissillä, jonka pohjapinta-ala oli 2,1m x 1,35m; Tämä pystyi kuljettamaan neljä ruumista hissinkäyttäjän lisäksi. Oli komennettu siirtää mahdollisimman nopeasti ruumiit krematorioon, koska seuraava joukko kuolemankandidaatteja odottivat jo "suihkun" edessä (alkukesästä 1944 lähes 12 000, toisten "historioitsijoiden" mukaan jopa 24 000 ihmistä kaasutettu päivittäin). Sitä ettei suihku ollutkaan oikea, eivät nämä tyhmät reppanat huomanneet. Heidän käsiinsä oli laitettu saippuoita (toisten "silminnäkijöiden" mukaan valesaippuaa) ja froteepyyhkeitä (vai olivatko ne vale-froteepyyhkeitä?). Sillä välin kun he kärsivällisesti odottivat, hissipoika meni viisisataa kertaa edestakaisin kaasukammion ja krematorion välillä ja käsitteli taukoamatta Zyklonilla kyllästettyjä ruumiita zyklonpitoisessa ympäristössä ilman mitään seuraamuksia!
Mahdottomuus numero kuusi: Krema II:ssa ja Krema III:ssa on kummassakin 15 polttouunia, muissa krematorioissa vähemmän. Ruumiin krematoiminen kestää useimmissa moderneissa krematorioissa puolitoista tuntia ja se ei onnistunut nopeammin myöskään vuonna 1944. Jos kuuden tunnin jälkeen 15 uunia on polttanut 60 ruumista, niin oli vieläkin jäljellä 1940 "suihkussa" murhattua, ja seuraavat 2000 kuolemantuomittua odottivat malttamattomina päästä sinne!
Krematorioista: Raul Hilbergin standarditeoksessa Die Vernichtung der europäischen Juden (Fischer Taschenbuch Verlag, vuoden 1990 painos, s. 946) löydämme jokaiselle neljälle krematoriolle Birkenaussa tarkat tiedot käyttöajoista.
Modernit krematoriot, niin kuin Baselissa, pystyvät polttamaan 23 ruumista päivässä per uuni. Koksikäyttöisissä krematorioissa Birkenaussa oli yhden päivän maksimikapasiteetti asiantuntijoiden (kuten I. Lagacén, Calgaryn krematorion johtajan) mukaan viisi ruumista päivässä. Jos Birkenaun krematoriot olisivat toimineet moitteettomasti (ja asiakirjojen mukaan tiedämme, ettei näin ollut), niin oltaisiin voitu polttaa korkeintaan 150 000 ruumista.
Missä poltettiin ne jäljellä olevat 850 000 ruumista (miljoona juutalaistahan murhattiin?)
Kansanmurhaan uskovien mukaan kuopissa! Tämä tarina on toivotonta vallattomuutta, koska hapenpuutteen takia on mahdotonta polttaa ruumiita kuopissa ja Birkenaussa se on sitä paitsi mahdotonta korkean pohjavesitason takia.
19. Leuchterin lausunto
Joukkokaasutusten ja krematointien tekniset mahdottomuudet oltiin jo huomattu 1970-luvulla tutkijoiden kuten Feldererin ja Faurissonin toimesta. Jotta lopullisesti tapettaisiin legenda, vaadittiin tosin kaasukammioekspertti.
Vuonna 1988 oli Torontossa oikeudenkäynti saksalais-kanadalaista Ernst Zündeliä vastaan. Zündel oli levittänyt englantilaisen Richard Harwoodin kirjasta Did Six Million Really Die?, jossa holokausti kiistetään, ja hänet pistettiin sen takia, juutalaisten "Holocaust Remembrance Assosiation" -järjestön vauhdittaessa asiaa, oikeuden eteen. Syytteen pohjana käytettiin muutoin harvoin käytettävää lakia "väärien uutisten levittämisestä", lakia, joka juontaa juurensa englantilaiseen lakiin vuodelta 1275, jonka avulla ritarit estivät rahvaan lauleskelevan ivaavia lauluja. Ensimmäinen oikeudenkäynti, joka pidettiin vuonna 1985, päättyi 15 kuukauden vankeusrangaistukseen syytetylle. Lukuisten muodollisten virheiden takia tuomio kuitenkin kumottiin. Robert Faurisson otti Zündelin kanssa tehdyn sopimuksen jälkeen yhteyttä amerikkalaiseen insinööriin Fred Leuchteriin. Tämä on vastuussa niiden kaasukammioiden rakentamisesta, joissa rikolliset teloitetaan useissa amerikkalaisissa osavaltioissa. Helmikuussa 1988 matkusti Leuchter vaimonsa Carolynin, kameramies Jürgen Neumannin, kuvittaja Howard Millerin ja puolankielentulkki Tjudar Rudolphin kanssa Puolaan, tutkiakseen Auschwitz I:n, Auschwitz-Birkenaun ja Majdanekin niinsanottuja kaasukammioita. Tämän jälkeen insinööri antoi julkilausuman. Mikäli lehdistösensuuri vapaassa maailmassa ei toimisi niin hyvin, olisi Leuchterin havainnot esitelty kissankokoisilla otsikoilla kaikkien lehtien etusivuilla.

Fred Leuchter
Leuchterin johtopäätökset olivat yksiselitteisiä: Missään niistä kolmesta leiristä ei ollut kaasukammioita ihmisten tuhoamiseen. Ainoat siellä olevat kaasukammiot olivat tuhoeläinten tuhoamiseen, täidenpoistokammioita.
Leuchterin todistusaineisto nojasi kolmeen kohtaan:
1) "Kaasukammiot" eivät olleet rakennettuja sellaisiksi ja ne eivät koskaan olisi voineet toimia. Ne eivät olleet tiivistettyjä, mistä syystä tappava kaasu olisi tulvinut ulos. Olisi ollut täysin mieletöntä rakentaa kaasukammioita aivan krematorioiden viereen tai alle. Kaasunjakojärjestelmä puuttuu täysin, kuten myös kammioiden lämmityslaitteisto. Lopuksi ilmanvaihtojärjestelmä on ollut täysin riittämätön. Esimerkiksi K I:n tuuletukseen käytettiin kattoluukkua. Kaasu olisi välittömästi virrannut siihen SS-sairaalaan, joka sijaitsi "kaasukammiota" vastapäätä, ja tappanut potilaat ja sairaalahenkilökunnan. Kammioissa olisi ehkä ollut viikonkin jokaisen kaasutuksen jälkeen syaanivetyä riittävissä määrin lähettääkseen jokaisen, joka uskaltautui sisälle, toiseen maailmaan. Kaasunaamarit olisivat tuskin olleet riittävä suoja. Todellisuudessa "kaasukammiot" olivat tiloja, joissa säilytettiin ruumiita; K I:ssä oleva muutettiin myöhemmin ilmatorjuntabunkkeriksi.
2) Krematoriot olisivat pystyneet polttamaan ainoastaan murto-osan väitetystä uhrien määrästä, ja "polttokuopat" ovat puhtaasti mielikuvituksen tuotetta.
3) Leuchter otti ryhmänsä kanssa näytteitä muurauslaastista sekä "kaasukammioista" että täidenpoistokammioista. Syanidi säilyy muurauslaastissa ja tiiliskivissä vuosia, joskus jopa vuosisatoja. Kun täidenpoistokammioiden näyte vielä 44 vuoden jälkeen näytti erittäin korkeaa syanidiarvoa, olivat "kaasukammioiden" syanidiarvot joko olemattomia tai mitättömiä. Sinihappo on luonnossa esiintyvä aine, ja sitä voi olla pienissä määrin missä tahansa rakennuksessa.
Syaniditestiä ei Leuchter suorittanut itse vaan kemisti James Roth, joka ei tiennyt mistä näytteet tulivat.
Jos olisi mahdollista kumota Leuchter-raportti, niin olisivat tuhoamiseen uskovat pistäneet parhaimmat kemistit ja insinöörit suorittamaan vastatutkimuksen ja antaneet vastalausunnon, koska rahaa ei näiltä herroilta puutu. Silti yksikään kemisti tai insinööri ei ollut valmis ryhtymään mihinkään sellaiseen. On tosin olemassa kaksi keksittyä "vääräksitodistamista", toinen on ranskalaisen Jean-Claude Pressacin ( Auschwitz. Technique and Operation of the Gas Chambers. Beate Klasfeld Foundation, 515 Madison Avenue, New York 1989. Tätä teosta, jota painettiin ainoastaan tuhat kappaletta, ei ole saatavilla kirjakaupoista ja nimestään huolimatta se ei sisällä mitään tietoa kaasukammioiden toiminnasta.) ja toinen on saksalaisen Werner Wegnerin (se esiintyy koontiteoksessa Die Schatten der Vergangenheit, Backer/Jesse/Zintelmann, Proryläen 1990). Molemmat "vääräksitodistamiset" ovat naurettavan yksinkertaisia. Aikakauslehden Historische Tatsachen numerossa 50 romuttaa Udo Walendy nämä tohelot "vääräksitodistamiset" kohta kohdalta. Sen, kuinka Pressac on omassa mammuttiteoksessaan kaatanut tahtomattaan lisää vettä revisionistien myllyyn, on Faurisson seikkaperäisesti todistanut aikakauslehti Revue d'Historie Révisionniste (B.P. 122, 92704 Colombes Cedex) numerossa 3, aikakauslehdessä, jonka Ranskan valtion painostus pakotti tämän jälkeen lopettamaan.
Syaniditestit ovat jo kahteen kertaan toistettu, ensimmäisen kerran Krakovan oikeuslääketieteellisen instituutin tekemässä testissä Auschwitz-museon toimeksiannosta ja toisen kerran saksalaisen kemistin Germar Rudolfin tekemänä. Jälkimmäinen tuli erittäin laajojen tutkimusten jälkeen (kokeet arvioi arvossapidetty Institut Fresenius) samaan johtopäätökseen kuin Leuchter, jota hän kritisoi muutamassa vähemmän tärkeässä kohdassa.

Eräs maailmalla kiertävistä valokuvista, joka on esittävinään ruumiiden polttoa ulkoilmassa Auschwitzin
K IV:n pihalla, kuvattuna K V:n ikkunasta (Pressac: Die Krematorien von Auschwitz , Munich: Piper,
1994). Takana näkyvä aita ja metsä sen takana sopivat tähän paikkaan tuohon aikaan. Eräs saatavilla
olevista ilmakuvista näyttää myös savua tulevan kyseisestä paikasta. On siis mahdollista, että tämä
kuva perustuu aitoon valokuvaan. Äärivasemmalla oleva ihmishahmo, josta näkyy vain hiukan enemmän
kuin pelkät ääriviivat ja joka nojaa keppiin, on epäilyttävä. Koska kaikki muut hahmot tässä kuvassa
ovat kirkkaasti auringon valaisemia, tämä selittämättömän tumma ja muodoton hahmo ei sovi kuvaan.

"Ruumiiden" seassa kävelevän miehen vasen käsivarsi on aivan liian
pitkä, ja siinä näkyy olevan kaksi kyynärpäätä. Maassa makaavat
ruumiit ovat paitsi hyvin epäselviä, myös anatomisesti mahdottomia.
Voimme siis olettaa, että tässä haluttiin tuoda väkisin esiin toivotunlaista
"totuutta" lisäämällä ruumiit ja työntekijät todellisen tulen muuttamiseksi
ihmisten krematoinniksi. Maan tasalla pyörivä savu todistaa myös,
ettei tässä ole kyse mistään korkeasta ruumispinosta, ja ilmakuvat
todistavat, ettei paikalla ollut mitään kuoppia. Niinpä tämä kuva
saattaa alunperin esittää vain pilkkukuumeeseen kuolleiden vankien
täiden saastuttamien vaatteiden polttoa.
Puolalaiset kemistit löysivät kokeistaan "kaasukammioista" vieläkin pienemmät syanidijäänteet kuin tri Roth. Säästyäkseen suuremmalta hämmennykseltä ottivat he vertauskokeet täidenpoistokammioista joiden seinät oli valkoliimattu, mutta löysivät siltikin vielä suuremmat syanidijäänteet kuin "kaasukammioista".
Walter Lüftl, itävaltalaisen Bundesingenieurskammerin puheenjohtaja ja valanvannonut asiantuntija oikeudenkäynneissä, on tutkimuksessaan kuvannut keksityt joukkokaasutukset Auschwitzissa teknisesti mahdottomiksi. Tämän takia hän sai vuonna 1992 erota insinöörikamarin puheenjohtajuudesta. Häntä syytettiin lain rikkomisesta, lain, joka kieltää kansallissosialismin uudelleenaktivoinnin. Luultavimmin tullaan Itävallassa vielä syyttämään astronautteja ja maantieteilijöitä, jotka väittävät maapallon olevan pyöreä.
Kaikki kyseiset tutkimukset koskien kaasukammioiden toimivuutta ja krematorioiden kapasiteettia voidaan milloin tahansa toistaa. Tarvitsee ainoastaan lähettää ryhmä, joka koostuu kemisteistä, insinööreistä ja krematorioeksperteistä, Puolaan, kuvata heidän tutkimuksensa ja arvioida heidän tutkimuksensa maailman silmien alla. Mutta poliitikot ja historioitsijaherrat varovat viisaasti sellaista tekoa. He tietävät myös miksi.
(Huomautus: Zündel tuomittiin uudessa oikeudenkäynnissä yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen. Hän sai pysyä vapaalla jalalla sillä edellytyksellä, ettei enää puhu holokaustista. Silloin Zündel valitti korkeimpaan oikeusasteeseen, Kanadan korkeimpaan oikeuteen, joka neljä ja puoli vuotta myöhemmin, elokuussa 1992, vapautti hänet. Haasteellaan oli "Holocaust Remembrance Association" näin ollen ampunut komeasti omaan jalkaansa: se antoi revisionisteille julkisuutta ensimmäistä kertaa maan historiassa ja antoi impulssin Leuchterin tutkimuksiin ja lausuntoihin, jotka tarkoilla tieteellisillä tutkimuksilla katkaisivat holokaustihuijauksen niskan.)

20. Näkymätön elefantti
Kun revisionistit ovat pistäneet stopin kaasukammioiden vallattomuudelle, on selvää, että kyseessä olevat kaasukammiotarinat ovat kauhukertomuksia, joita voittajavallat sodan jälkeen ovat kertoneet, ja mitä niiden saksalaiset vasallit ovat kertoneet eteenpäin poliittisen propagandan takia.
Miten maailma sai kuulla kaasukammioista ja miten se reagoi näihin?
Brittiläis-juutalainen historioitsija Walter Laqueur ottaa tämän kysymyksen puheeksi kirjassaan The Terrible Secret, joka julkaistiin 1980. Laqueur lähtee siitä, että liittoutuneilla oli käytössään hyvin toimiva tiedusteluverkosto saksalaisten miehittämissä maissa, samoin kuin itse Saksassakin. Niinkin ennenkuulumaton rikos kuin miljoonien ihmisten murhaaminen kaasukammioissa olisi ollut mahdoton pitää heiltä salassa vuosikausia, varsinkin kun juutalaiset järjestöt jo vuonna 1942 koko ajan kertoivat kauheuksista.
Kuitenkin Washington, Lontoo ja Moskova tyytyivät laimeisiin protesteihin alibinaan, etteivät aikoneet tehdä mitään juutalaisten pelastamiseksi. He eivät varoittaneet näitä uhkaavasta tuhosta eivätkä yrittäneet suunnata Saksan kansan huomiota siihen kansanmurhaan, jota heidän hallituksensa harjoitti.
Paavi tiesi jo varhain mitä tapahtui katolisessa Puolassa, mutta ei ilmaissut mitään erityistä huolta, uhrithan eivät olleet katolisia. Myös Punainen Risti istui kädet ristissä ja vaikeni kansanmurhasta, kunnes sota loppui.
Kirjassaan Auschwitz and the Allies Martin Gilbert perehtyy suurimpaan keskitysleiriin. Tämä sijaitsi teollisuusalueella. Se käsitti kantaleirin Auschwitz I:n ja Birkenaun (Auschwitz II) lisäksi teollisuuskompleksin Monowitz (Auschwitz II), jonka olisi pitänyt vetää liittoutuneiden huomio puoleensa pelkästään sen vuoksi, että siellä valmistettiin sodaponnistuksille tärkeää tuotetta, synteettistä kumia, lisäksi oli olemassa myös noin 40 ulkoista laitosta. Vangit olivat alati yhteyksissä vapaiden, eri maista olevien palkattujen työntekijöiden kanssa. Lisäksi lähetettiin jatkuvasti vankeja Auschwitzista muihin leireihin. Lopuksi tapahtui monien vankien vapauttamisia, (Laqueurin mukaan 978 vuonna 1942, joitain seuraavana vuonna, ja 1944 vapautettiin useita juutalaisnaisia teollisuusmies O. Schindlerin aloitteesta).
Jos Euroopassa olisi paikka, jossa olisi täysin mahdotonta kätkeä tehdasmaisesti harjoitettu joukkomurha, olisi se Auschwitz. Niin ikään maailma ei huomannut kahtena pitkänä vuotena mitä käsittämätöntä siellä tapahtui: Joukkomurhat alkoivat kesällä 1942, ja vasta kesällä 1944 ilmestyivät ensimmäiset kertomukset ihmisteurastuksista maailman lehdistössä.
Laqueur ja Gilbert vaivasivat aivojaan arvoituksellisella hiljaisuudella holokaustista. Ilmeisesti ei kumpikaan tullut lähellä olevaan ratkaisuun: "En näe elefanttia kellarissani. Jos kellarissani olisi elefantti, näkisin sen varmasti. Näin ollen kellarissani ei ole elefanttia."
Lausahdus juontaa alkuperänsä amerikkalaiseen sähköinsinööriin ja tietokoneasiantuntijaan Arthur Butziin. Hänen kirjansa The Hoax of the Twentieth Century, joka ilmestyi 1976, on vielä tänäkin päivänä revisionistien klassikko numero yksi.
Näin ollen voidaan vastata muutamaan kysymykseen, jotka heitetään kehään uudelleen ja uudelleen:
- "Miksi juutalaiset antoivat vastustelematta tulla kuljetetuksi tuhoamisleireihin ja kuten lampaat tulla viedyksi teurastuspenkkiin?" Juutalaiset antoivat vastustelematta tulla kuljetetuiksi työleireille ja uudelleenasutettaviksi, koska he tiesivät, että saksalaiset tarkoittivat työleireillä ja uudelleenasuttamisilla työleirejä ja uudelleenasuttamisia.
- "Miksi liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita? Näin ollen he olisivat ehkä tappaneet useita vankeja, mutta olisivat pelastaneet lukemattomia muita." Liittoutuneet eivät pommittaneet kaasukammioita, koska ei ollut kaasukammioita.
- "Miksi juutalaiskansanmurha kiistettiin aluksi röyhkeästi niiden natsijohtajien toimesta, jotka selvisivät sodasta hengissä?" Natsijohtajat kiistivät juutalaiskansanmurhan, koska ei ollut juutalaiskansanmurhaa. Kun huomattavat Kolmannen valtakunnan hahmot, kuten Albert Speer ja Hans Frank, tekivät täysin toisin Nürnbergissä ja julistivat olevansa moraalisesti kanssasyyllisiä kansanmurhaan, tekivät he sen koska he, kuten sadat miljoonat muut ihmiset, olivat antaneet itsensä tulla huijatuksi Hössin tunnustuksilla ja kaikella muulla "todistusaineistolla", jonka voittajavallat olivat valmistaneet.
- "Miksi Vatikaani ja Punainen Risti vaikenivat suurimmasta rikoksesta ihmiskunnan historiassa ja näin ollen pettivät humanitääriset periaatteensa?" Vatikaani ja Punainen Risti saivat vasta sodan jälkeen tietää tästä "suurimmasta rikoksesta ihmiskunnan historiassa", joka tosiasiassa on suurin huijaus ihmiskunnan historiassa.
21. Lisää todisteita
Jo vuonna 1942 brittiläinen tiedustelupalvelu onnistui kuuntelemaan Berliinin SS-päämajan ja keskitysleirien välistä radioliikennettä ja murtamaan sen käyttämän suojauskoodin. Päivittäisissä raporteissa ilmoitettiin kaikki kuolemantapaukset. Suurin osa johtui sairauksista, mutta myös ampumalla ja hirttämällä suoritetut teloitukset ilmoitettiin. Kaasutuksista ei sitä vastoin mainittu sanaakaan, ei edes Auschwitzista!
Tämän vahvistaa professori Hinsley, joka on nykyään dosenttina Cambridgessa ja joka oli sodan aikana erikoistunut murtamaan vihollisten koodeja, kirjassaan British Intelligence during the Second World War (Cambridge University Press, New York, 1981, s. 673: Saksalaiset radioviestit eivät sisältäneet "no references to gassings", mitään viittauksia kaasutuksiin!
Joulukuusta 1943 liittoutuneiden tarkkailukoneet valokuvasivat säännöllisesti Auschwitzia. Siihen asti kunnes leiri vapautettiin puna-armeijan toimesta tammikuussa 1945, suoritettiin yhteensä 32 tiedustelutehtävää ja otettiin satoja valokuvia. Yhdessäkään näistä kuvista ei näy mitään ihmisjonoja selvästi näkyvän "kaasukammion" edessä! Joitain näistä kuvista julkistettiin 1979 ja niitä voi tarkastella kansallisarkistossa Washingtonissa.
22. Holokausti - sotapropagandaa!
Maaliskuussa 1916 kertoi Daily Telegraph, että itävaltalaiset ja bulgarialaiset olisivat kaasuttaneet 700 000 serbiä. Sitä emme tiedä, uskoivatko brittiläisen lehden lukijat tähän humpuukitarinaan. Oli miten hyvänsä, sodan jälkeen ei enää kukaan uskonut tarinaan 700 000 kaasutetusta serbistä.
2. elokuuta 1990 irakilaiset joukot marssivat Kuwaitiin. USA yritti saada YK:n mukaan sotilaalliseen väliintuloon emiraatin vapauttamiseksi, mutta alussa törmättiin vastustukseen. Kuitenkin tilanne muuttui lokakuussa, kun kuwaitilainen tyttö ja Kuwait Cityn kirurgi olivat ihmisoikeuskomission edessä kyyneleet silmissä kertomassa, kuinka irakilaiset barbaarit olivat riehuneet miehitetyn pääkaupungin sairaalassa: he olivat rikkoneet keskoskaapit, heittäneet vastasyntyneet vauvat lattialle ja antaneet heidän surkeasti kuolla! Kertomus herätti närkästystä ympäri maailman ja myötävaikutti ratkaisevasti siihen, että he jotka puhuivat sotilaallisen väliintulon puolesta Irakia vastaan, saivat tahtonsa läpi.
Maaliskuussa 1992 valhetarina puhkesi. Keskosmurhatarinan oli keksinyt newyorkilainen mainosfirma, joka oli saanut 10 miljoonaa dollaria maanpaossa olevalta Kuwaitin emiiriltä. "Kirurgi" ei ollut mikään kirurgi, ja "pakolaistyttö" oli erään kuwaitilaisen USA:n diplomaatin tytär. Molemmat olivat harjoitelleet useita päiviä "silminnäkijäkertomuksia" ja olivat jopa saaneet englannin opetusta varta vasten tätä tarkoitusta varten.
Vastakohtana ensimmäisen maailmansodan ja Persianlahden sodan kauhutarinoille, kerrotaan yhä vastaavia toisesta maailmansodasta, koska valtavat poliittiset ja taloudelliset intressit ovat sidoksissa siihen.
Juutalaisten kansanmurhasta alkoi vuonna 1942 ilmestyä tietoa sionistien kontrolloimissa lehdissä kuten New York Times, ja juuret johtivat todennäköisesti juutalaisten maailmankongressiin. Kauhupropagandan päätarkoituksena oli epäilemättä se, että liittoutuneiden hallituksille ja kansoille alleviivattaisiin sitä, kuinka tärkeää olisi perustaa oma kansallinen kotimaa juutalaisille.
Kirjassaan Hoax of the Twentieth Century, Arthur Butz tarkastelee kuinka vuosisadan huijaus sai alkunsa. New York Timesin palstoilla kummitteli, kaasukammioiden lisäksi, kaikkia ajateltavissa olevia murhamenetelmiä. 30. heinäkuuta 1942 kerrottiin "ampumistalosta", jossa ammuttiin tuhansittain juutalaisia joka päivä, 7. helmikuuta 1942 kerrottiin "verenmyrkytyskeskuksista" miehitetyssä Puolassa. Samalla kun sekä ampumistalo ja verenmyrkytyskeskus hävisivät historian roskapönttöön jo ennen sodan loppua, saivat höyrykuolemakammiot jonkin verran suuremman menestyksen: Niitä nähtiin vielä Nürnbergin oikeudenkäynnissä, 14. joulukuuta 1945 seuraavaa huomioitiin Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjassa:
"Kaikkien uhrien piti ottaa pois vaatteet ja kengät, jotka kerättiin talteen, jonka jälkeen kaikki uhrit, naiset ja lapset ensin, ajettiin kuolemankammioihin... kun kammiot oli ahdettu täyteen, suljettiin ne ilmatiiviisti ja höyry päästettiin sisään... Saapuneiden tietojen perusteella voidaan arvioida, että satoja tuhansia juutalaisia murhattiin Treblinkassa." (Nürnberg-asiakirja PS 3311)
Tasan 75 päivää myöhemmin oikeusistuin jo uudelleen unohtanut höyrykammiot. Sen sijaan oli yhtäkkiä puhe kaasukammioista Treblinkassa. Eli vasta sodan jälkeen saavutettiin yksimielisyys siitä, minkälainen olisi legendan pakollinen muoto!
23. Herra Elie Wieselin polttokuopat
Kirjassaan Legends of Our Time (New York, 1968, alkaen s. 177) Elie Wiesel kirjoitti:
"Jokaisen juutalaisen pitäisi jossain sydämessään säilyttää alue vihalle, terveelle, miehiselle vihalle sitä kohtaan, mikä Saksassa ruumiillistuu, ja sitä kohtaan, mikä on saksalaisessa olemuksessa. Kaikki muu olisi petosta kuolleita kohtaan."
Samainen Elie Wiesel, syntynyt 1928, oli sijoitettu Auschwitziin huhtikuusta 1944 tammikuuhun 1945. La Nuitissa, kirjassa jonka hän julkaisi 1958 siitä, mitä hän oli "itse kokenut", hän ei mainitse sanallakaan mitään kaasukammioista. (HUOM! Käännöksessä saksankielelle Ullstein-Verlagin julkaisemana, Die Nacht zu begreben, Elischa, kääntäjä Curt Meyer-Clason on häpeilemättömästi väärentänyt tekstin. Joka kohdassa kun alkuperäisessä lukee "crématoire" Meyer-Clason kääntää sen "kaasukammioksi".) Wiesel ei ole siis voinut nähdä tai kuulla mitään kaasukammioista, jos hän olisi sen tehnyt, olisi hän myös maininnut ne.
Kaasukammioiden sijaan Wiesel näki jotain, mitä kukaan muu ei ole nähnyt:
Lähellä meitä roihusi liekkejä kuopasta, valtavia liekkejä. Jotakin poltettiin. Kuormavaunu rullasi kuopalle ja tyhjensi lastinsa siihen. Ne olivat pieniä lapsia. Sylivauvoja! Kyllä, näin sen omin silmin... Lapsia liekeissä (onko kovin ihmeellistä, että niistä ajoista lähtien ei uni tule silmään?). Sinne siis kävelimme. Vähän matkan päässä oli toinen, isompi kuoppa aikuisille...
"Isä", sanoin, "jos asiat ovat näin, en tahdo odottaa kauempaa. Heittäydyn sähkö-piikkilankaan. Se on parempi kuin tyhjästi tuijottaa liekkeihin useita tunteja."
Ilahduttavasti ei Elie Wieselin tarvinnut tyhjästi tuijottaa tunteja liekkeihin eikä hänen myöskään tarvinnut heittäytyä sähkö-piikkilankaan, koska:
"Meidän rivistöllämme oli noin 15 askelta jäljellä, purin huulta, ettei isäni kuulisi kuinka hampaani kalisivat. Vain kymmenen askelta jäljellä. Kahdeksan, seitsemän. Marssimme hitaasti, kuin ruumisvaunut omiin hautajaisiimme. Ainoastaan neljä askelta jäljellä. Kolme askelta. Se oli nyt lähellä, kuoppa liekkeineen. Keräsin kaikki ne voimat, jotka minulla vielä oli säästössä, juostakseni rivistä ja heittäytyäkseni piikkilankaan. Syvällä sydämessäni hyvästelin isäni, koko maailmankaikkeuden, ja tahtomattani muodostui sanoja ja ne muovautuivat muminaksi huulilleni: Jitgadal vejitkadach schme raba... Olkoon hänen nimensä ylevä ja pyhitetty. Oli kuin sydämeni tahtoisi haljeta. Seisoin kuolemanenkelin kanssa kasvokkain... Ei. Kaksi askelta kuopalta meidän komennettiin poiketa ja mennä parakkiin." (La Nuit, Editions de minuit, 1958, s. 57-60.)
Olemme nähneet, että vielä sodan jälkeenkin viljeltiin propagandaa eri tappamistavoista kaasukammioiden lisäksi. Yksi näistä oli elävien ihmisten polttaminen. Tämä holokaustimyytin variaatio pysyi juutalaisissa piireissä noin vuoteen 1960. "Tosikertomuksessaan" Elie Wiesel teki karkean virheen tarjoilla kaasukammiosadun sijaan polttokuoppasadun. Hänen piti, kuten Robert Faurisson sanoo, valita toinen liittoutuneiden propagandavalheista, ja hän valitsi väärin.
24. Kummitusjoukkotuholeiri Belzec
Itäpuolalainen leiri Belzec (ei pidä sekoittaa Bergen-Belseniin) oli oikeauskoisen historiankirjoituksen mukaan kooltaan kolmanneksi suurin tuhoamisleiri. 600 000 juutalaista olisi siellä kaasutettu hengiltä.
Belzec-historia on pienoisversio koko holokaustivalheesta, ja tämän vuoksi se täytyy kuvata melko yksityiskohtaisesti seuraavassa.
Belzec perustettiin maaliskuussa 1942. Se oli läpikulkuleiri juutalaisille, jotka lähetettäisiin asumaan Venäjälle. Heti leirin avaamisen jälkeen alkoivat huhut siellä tehdyistä joukkomurhista. Italialainen revisionisti Carlo Mattogno tarkastelee näitä huhupuheita kirjoituksessaan juutalaistuhomyytistä. (The Myth of the Extermination of the Jews), ensimmäinen osa Journal of Historical Review, Volume 8, No. 2, kesällä 1988; toinen osa samassa aikakauslehdessä, Volume 8, No. 3, syksyllä 1988.)
Versio yksi: juutalaiset ajettiin latoon, jossa he saivat asettua seisomaan metalli-levylle, jonka läpi johdettiin tappava sähkövirta (levitettiin joulukuussa 1942 maasta paenneiden puolalaisten aikakauslehdessä Polish Fortnightly Review).
Versio kaksi: juutalaisia ammuttiin joukoittain, tämän jälkeen kaasutettiin tai tapettiin sähkövirralla henkiinjääneet (liittoutuneiden yhteisen tiedotuskomitean lausunto 19. joulukuuta 1942).
Versio kolme: juutalaiset tapettiin kuumuuteen sähköisissä uuneissa. Tästä rakentavasta kertomuksesta voimme kiittää Abraham Silberscheinia. (Die Judenausrottung in Polen, 1944)
Versio nelosta kuvailee fil. tri. Stefan Szende kirjassaan Den siste juden från Polen, Albert Bonniers förlag, Stockholm 1944 (s. 298-299):
"Ihmismylly levittäytyy noin seitsemän kilometrin alueelle. Se on ympäröity piikkilanka-aidoin ja turvattu kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kukaan ei saa lähestyä tätä suljettua aluetta, eikä kukaan saa poistua sieltä.
Niin ikään onnistuivat muutamat harvat ihmiset pakenemaan myös Belzecistä. Hädän hetkellä ei ole mitään rajoja ihmisen kekseliäisyydelle.
Valitut SS-joukot, miehet joilla oli vahvat hermot, olivat johdossa. Mutta myös heidän täytyi turvautua omiin rohkeimpiin miehiinsä saadakseen jotkut työt tehtyä. Oli paljon asioita, joita annettiin sinne kuljetettujen juutalaisten tehdä. He saivat esimerkiksi lajitella ja pakata tapettujen vaatteita ja muuta omaisuutta. Sellaisiin tehtäviin SS valitsi muutaman juutalaisen niistä päivittäin saapuvista kuljetuksista. Heitä ei tosin armahdettu, mutta heidän teloituksensa viivästyi muutamalla päivällä. Kaksi juutalaista, jotka olivat auttaneet näissä hirveyksissä, onnistuivat pakenemaan. He tulivat Rawa-Ruskassa sijaitsevaan gettoon ja kertoivat siellä teknisesti täydellisestä paholaisenkoneesta, jonka saksalaiset olivat järjestäneet Belzeciin.
Minun tietojeni mukaan ei yksikään juutalainen, joka oli ollut Belzecissä, onnistunut pakenemaan puoluteettomaan tai liittoutuneeseen maahan. Ne kaksi juutalaista, jotka kesällä 1942 pääsivät Rawa-Ruskan gettoon, kuolivat luultavimmin kun geton asukkaat likvidoitiin. Muutamat ihmiset selvisivät ja pystyivät kertomaan mitä he itse olivat kuulleet silminnäkijöiltä. Heiltä on seuraava kertomus peräisin.
Ne juutalaisilla täyteen lastatut junat ajoivat alas tunnelia maan alla sijaitsevaan huoneeseen, jossa teloituspaikka sijaitsi. Siellä juutalaiset purettiin junasta ja he saivat jättää omaisuutensa. Vuoden 1942 aikana heillä oli vielä mukana omat vaatteensa ja kaikenlaiset matkatavaransa. Päivittäin saapui juutalaisia täyteen ahdettuja junia Saksasta, Itävallasta, Tsekkoslovakiasta, Belgiasta, Hollannista, Ranskasta ja Balkanilta. Heille oli sanottu, että he "muuttaisivat" itään päin ja että he saisivat ottaa mukaansa koko omaisuutensa. Näin ollen he tulivat Belzeciin mukanansa ompelukoneita ja kirjoituskoneita, posliinia, liinavaatteita ja hopeaa.
Heiltä otettiin kaikki pois. Tavarat lajiteltiin ja inventoitiinm jotta herrakansa saisi ne käyttöönsä. Tämä lajittelutyö muuttui niin seikkaperäiseksi, että oli parempi lähettää juutalaiset sinne alasti.
Heidät vietiin valtavan suuriin halleihin, joihin mahtui useita tuhansia ihmisiä. Näistä huoneista puuttui ikkunat, ne olivat kokonaan metallia ja niissä oli alaslaskettava lattia.
Kekseliään lattiamekanismin avulla kaikki ne tuhannet juutalaiset laskettiin altaaseen - mutta ei enempää kuin sen verran, että vettä oli lantioon asti. Sitten johdettiin voimavirtaa veteen ja vain muutamassa silmänräpäyksessä olivat kaikki tuhannet juutalaiset kuolleita.
Sen jälkeen nostettiin lattia kaikkine ruumineen vedestä. Erilainen virta kytkettiin päälle ja suuret hallit muuttuivat hehkuvanpunaisiksi kuin krematorio-uunissa, kunnes kaikki ruumiit olivat palaneet tuhkaksi.
Valtavat nosturit nostivat lattian ylös ja tyhjensivät tuhkat. Savu johdettiin ulos valtavien tehdassavupiippujen kautta.
Prosessi oli loppuun suoritettu. Sisääntulon edessä odotti jo seuraava juna.
Jokainen kuljetus piti sisällään noin 3 000-5 000 juutalaista. Päivittäin saapui useita junia. Välillä Belzeciin tuli jopa kaksi- kolmekymmentä sellaista junaa viikossa.
Natsismin hallinnassa moderni tekniikka juhli riemuvoittoaan. He olivat ratkaisseet joukkomurhaamisen ongelmat.
Maanalaisesta ruumiidenpolttolaitoksesta levittäytyi koko seudulle hirvittävä haju. Välillä avarat alueet olivat kokonaan poltettujen ihmisruumiiden savun peitossa."
Versio viisi: juutalaiset murhattiin ensin sähköllä sähkösuihkussa ja muutettiin sitten saippuaksi. Tämä versio juontaa alkunsa Simon Wiesenthaliin. Simon Wiesenthal ei yllä yhtä korkealle kuin fil. tri. Stefan Szendes kirjallisessa luovuudessa, niinpä hänen kuvaus Belzecin ihmismyllystä on huomattavasti niukempi kuin Szendesin:
"Ihmiset, yhteenpainautuneina, SS:n, latvialaisten ja ukrainalaisten jahtaamina, juoksivat 'kylpyyn' avoimesta ovesta. 500 henkilöä mahtui samaan aikaan sisälle. 'Kylpyhuoneen' lattia oli metallia ja katosta roikkui suihkuja. Kun huone oli täynnä, kytki SS voimavirran, 5000 volttia, metallilevyyn. Samalla suihkuista tuli vettä. Lyhyt kirkaisu ja teloitus oli ohi. Yksi SS-ylilääkäri, tri. Schmidt, totesi tirkistysreiän kautta, että uhrit olivat kuolleet, toinen ovi avautui, "ruumiskomennuskunta" saapui sisälle ja poisti nopeasti kuolleet. - Oli taas tilaa seuraavalle 500:lle." (Der neue Weg, Nr. 19/20, 1946.)
Simon Wiesenthalin mukaan murhattujen ruumiita ei, niin kuin fil. tri. Stefan Szende tahtoo saada meidät uskomaan, "poltettu tuhkaksi hehkuvankuumassa krematoriouunissa". Ei, teloittajilla oli ruumille huomattavasti kammottavampi käyttötarkoitus. He valmistivat näistä RIF:ä, " Reines Jüdisches Fett " (Puhdasta Juutalaista Rasvaa)" -merkkistä saippuaa (Huomautus: RIF tarkoitti oikeasti "Reichstelle für Idustrielle Fettversorgung"):
"Maaliskuun viimeisellä viikolla (1946) levitti romanialainen lehdistö ainutlaatuista uutista: Pienessä romanialaisessa Foltichenin kaupungissa ollaan täyden juhlallisuuden ja sääntöjen mukaisten hautausrituaalien saattamana kannettu 20 laatikollista saippuaa laitettavaksi maahan juutalaisella hautausmaalla... Laatikoihin oli merkitty RIF - 'Reines Jüdisches Fett'... Vuoden 1942 lopussa kuultiin ensimmäisen kerran ne kamalat sanat 'Kuljetus saippuaa varten!' Tämä oli kenraalikuvermentissa, ja tehdas sijaitsi Galicienissa, Belzecissä. Tämä tehdas käytti huhtikuusta 1942 toukokuuhun 1943 900 000 juutalaista raaka-aineenaan... Sivistyneelle maailmalle on ehkä mahdotonta ymmärtää minkälaisella ihastuksella natsit ja heidän vaimonsa kenraalikuvermentissa katselivat tätä saippuaa. He näkivät jokaisessa saippuapalassa juutalaisen, joka oli sinne taiottu ja näin ollen estetty kasvamasta uudeksi Freudiksi, Ehrlichiksi tai Einsteiniksi... Saippuan hautaaminen romanialaisessa pikkukaupungissa tuntui joltain yliluonnolliselta. Se lumoava tuska, joka on tässä pienessä arkisessa käyttötavarassa, repii rikki 1900-luvun ihmisen valmiiksi kivettyneen sydämen. Atomiajassa vaikuttaa paluu keskiaikaiseen noitakeittiöön kummitukselta! Ja silti se on totta!" (Der neue Weg, Nr 17/18, 1946).
Versio kuusi: juutalaiset murhattiin sammuttamattomalla kalkilla. Tästä tarinasta vastuussa on ei-juutalainen puolalainen Jan Karski, vuonna 1944 julkaistun kirjan Story of Secret State -kirjoittaja, josta seuraava kappale on otettu (siteerattu R. Faurisson, Réponse à Pierre Vidal-Naquet, 1982, s. 43/44):
"Junan lattiat (jossa juutalaiset olivat yhteenahdettuina) oli peitetty paksulla kerroksella valkoista pulveria. Se oli sammuttamatonta kalkkia. Kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun kaadetaan vettä kalkin päälle. Kun liha on kosketuksessa kalkkiin, se kuivuu nopeasti, se "palaa". Niiden junaan ahdettujen juutalaisten lihat syövytettiin hitaasti pois luista... Hämärä koitti, kun ne 45 vaunua (minä laskin ne) olivat täynnä. Juna lastinaan kidutettua ihmislihaa tärisi ja kajahteli huudoista niin kuin se olisi ollut noiduttu."
Versio seitsemän: juutalaiset tapettiin Zyklon-B:llä, joka putkijärjestelmän avulla johdettiin suihkuhuoneisiin. Tähän versioon päätyi saksalainen tuomioistuin siinä Belzec-oikeudenkäynnissä, joka pidettiin vuonna 1965 ja myöskin Adalbert Rückerl, aikaisempi kansallissosialismin rikosten keskustutkimuslaitoksen johtaja Ludwigsbergissä, kirjassaan Nationalsozialistische Vernichtungslager im Spiegel deutscher Strafprozesse (dtv, 1977, s. 133). Tosin tuomioistuin ja herra Rückerl tarkentavat, että parin viikon jälkeen siirryttiin moottorin pakokaasuihin. Ilmeisesti kesti pari viikkoa, että tyhmät SS-miehet tajusivat, ettei ollut mahdollista saada zyklonkiteitä putkijärjestelmään. Muuten SS teki päinvastaisesti muissa leireissä ja siirtyi pakokaasuista Zyklon-B:hen - kaikki holokausti-shamaanien mukaan.
Versio kahdeksan: juutalaiset murhattiin dieselpakokaasuilla. Siteeraamme nyt kappaletta Gerstein-raportista, joka Hössin tunnustuksen rinnalla on tärkein todiste joukkotuhosta. Lääkintäupseeri Kurt Gerstein joutui ranskalaisten sotavangiksi ja menehtyi siellä, ennen (väitettyä) itsemurhaansa heinäkuussa 1945, hänen tunnustuksensa, tai hänen useat tunnustuksensa, sillä Gerstein-raporttia löytyy peräti kuutena eri versiona, jotka osittain voimakkaasti eroavat toisistaan, jonka ranskalainen Henri Roques todisti gradutyössään. Kuuden tunnustuksensa mukaan Gerstein kävi Belzecissä ja Treblinkassa elokuussa 1942. Hänen mukaansa kaasutettiin 25 miljoonaa ihmistä. Belzecissä ahdettiin 700-800 ihmistä yhteen 25 neliömetrin kokoiseen kaasukammioon, eli 28-32 ihmistä per neliömetri (Huomioi, että tämän älyttömyyden kertoo mies, joka oli siviilissä insinööri!). Tiedot 35-40 metrin korkuisista murhattujen vankien vaatekasoista muodostaa arvoisensa lopun tälle tunnustukselle, joka on yhtä uskottava kuin keskiaikaisten noitien tunnustukset irstaista orgioista pirun kanssa Kyöpelinvuorella, ja siltikään se ei puutu mistään koulu- tai historiankirjasta. Tässä on ote yhdestä niistä kuudesta tunnustuksesta (André Chelain, Faut-il fussiller Henri Roques, Polémiques, Ogmos Diffusio n, 1986, s. 345 je. Chelainin kirja sisältää täydellisen tekstin Roguen tutkielmasta Les confessions de Kurt Gerstein):
"Kammiot täyttyvät. Ahtakaa kunnolla täyteen - niin kuului kapteeni Wirthin käsky. Ihmiset astuivat toistensa varpaille. 700-800 25 neliömetrillä, 45 kuutiometriä... Ovet suljetaan. Sillä aikaa toiset alastomat odottavat ulkona vapaudessa... Mutta dieselmoottori ei toimi... Kapteeni Wirth saapuu. Huomaa, että tämä on kiusallista hänelle, että tämä tapahtuu juuri tänään, kun minä olen täällä. Kyllä, näen kaiken! Ja minä odotan. Sekuntikelloni on tarkasti rekisteröinyt kaiken. 50 minuuttia, 70 minuuttia - diesel ei käynnisty! Ihmiset odottavat kaasukammioissaan. Turhaan! Heidän kuulee itkevän, nyyhkyttävän. "Niin kuin synagogassa!" huomauttaa professori Pfannenstiel korva painautuneena puuoveen... Kahden tunnin ja 19 minuutin jälkeen - sekuntikello on rekisteröinyt kaiken - diesel käynnistyy. Tähän hetkeen asti ihmiset ovat olleet hengissä näissä valmiiksi täytetyissä neljässä kammiossa, neljä kertaa 750 ihmistä neljä kertaa 45 kuutiometrin tilassa! - Vielä kuluu 25 minuuttia. Kyllä, nyt ovat monet kuolleet. Sen voi nähdä pikkusesta ikkunasta, jossa sähkövalo hetkeksi valaisee kammion... 28 minuutin kuluttua hengissä on yhä harvempi. Lopuksi, 32 minuutin kuluttua, ovat kaikki kuolleet."
"Mikä näistä kahdeksasta versiosta on sitten oikea?", miettii totuutta etsivä havainnoija järkyttyneenä. Eihän kaikki voi pitää paikkansa.
Sen maaston näkeminen, missä Belzec kerran sijaitsi, ei myöskään auta, koska sieltä löytää tänä päivänä pellon, eikä mitään muuta.
Historiankirjoitus on ratkaissut, että kahdeksas versio on oikea. Gerstein-raportti voitti! "Historioitsijat" ovat tehneet valintansa kahdeksan idioottitarinan välillä ja käsittämättömästä syystä tarttuneet Gersteiniin. Gertstein-raportin typeryys ilmenee jo siitä, ettei kenellekään tulisi mieleen tehdä joukkomurhaa dieselmoottorilla. Dieselpakokaasut sisältävät todella pieniä määriä myrkyllistä hiilimonoksidia. He, jotka olivat täyteen ahdetussa kuolemankammiossa, olisivat jo kuolleet hapenpuutteeseen, ennen kuin hiilimonoksidi olisi ehtinyt vaikuttaa, ja silloin olisivat natsit voineet säästää dieseliä. Mikä tahansa bensiinimoottori olisi kelvannut huomattavasti paremmin murha-aseeksi. Todellisuudessa olisivat saksalaiset, jos he olisivat halunneet kaasuttaa joukoittain ihmisiä, luonnollisesti käyttäneet jotain niistä voimakkaasti myrkyllisistä aineista, joita heidän teollisuutensa valmisti, eikä mitään moottoria.
Eli mitä todisteita on 600 000 juutalaisen murhaamisesta Belzecissä? Meillä ei ole yhtään ainutta saksalaista asiakirjaa tästä - natsit olivat poikkeuksetta antaneet murhaamiskäskyt suullisina.
Yhtään joukkohautaa ei ole löytynyt - natsit polttivat ruumiit.
Myöskin 600 000 murhatun ja poltetun tuhka on hävinnyt - natsit levittivät tuhkat.
Yhtäkään kiveä ei ole jäljellä kaasukammioista - natsit räjäyttivät kaasukammiot ja kuskasivat roskat pois.
Arolsenin tilastoista, joissa esimerkiksi Neuengammen keskitysleiri esiintyy tasan 5780:llä todistetulla kuolemantapauksella, puuttuu Belzec kokonaan - kuolleita ei rekisteröity mihinkään.
Ei myöskään ole yhtään selvinnyttä silminnäkijää - ainoastaan yksi niistä 600 000 juutalaisesta, jotka lähetettiin Belzeciin, selvisi, eräs Rudolf Reder, ja hän menehtyi joskus 1960-luvulla.
Eli mitä todisteita on kuusisataatuhatkertaisesta juutalaismurhasta Belzecissä?
EI MITÄÄN! EI YHTÄÄN MITÄÄN!
25. Treblinka-mielettömyys
Tuhoamiseen uskovien mukaan toiseksi suurin tuhoamisleiri oli Treblinka, 80 kilometriä itään Varsovasta. Sielläkään ei ole jäljellä mitään merkkejä murhatuista (tämänhetkisen historiallisen lukeman mukaan 800 000; 1946 väitettiin niitä olevan jopa 3 miljoonaa).
Todellisuudessa Treblinka oli, kuten Sobibor ja Belzec, kauttakulkuleiri. Varsovan geton kapinan verisen kukistamisen jälkeen keväällä 1943 lähetettiin hengissä selvinneet osittain Treblinkan kautta gettoihin tai työleireille.
Adalbert Rückerlin "tuhoamisleireistä" kertovan kirjan mukaan ei Treblinkassa ollut kuin 35-40 SS-miestä. Kuinka nämä 35-40 miestä pystyivät päivittäin kaasuttamaan kuoliaaksi useita tuhansia juutalaisia? Koska he saivat apua 500-1000 työjuutalaisen ryhmästä (Rückerl, s. 212)! Nämä työjuutalaiset oli varustettu piiskoilla, että voisivat painottaa auktoriteettiaan. He tiesivät varmasti, että heidätkin kaasutettaisiin ennemmin tai myöhemmin, mutta eivät koskaan ajatelleet hyökkäävänsä 35-40 SS-miehen kimppuun piiskojensa kanssa vaan auttoivat tappamaan uskonveljiään, päivittäin jopa 10 000! Myöskin jälkimmäiset osoittivat epätavallista yhteistyöhalua; syytetyn Suchomelin mukaan Treblinka-oikeudenkäynnissä Düsseldorfissa he marssivat "alastomina ja hyvässä järjestyksessä sisään kaasukammioon" Frankfurter Allgemeine Zeitung, 2 huhtikuuta 1965).
Claude Lanzmannin yhdeksän ja puolituntinen elokuva Shoa, kuten samanniminen kirjakin, joka sisältää juontotekstin elokuvalle, on kirjan mainostekstin mukaan "yksimielisesti pidetty... vaativimpana, tunnollisimpana ja verrattomimpana dokumentointina Kolmannen valtakunnan juutalaistuhosta". Siteeraamme nyt lyhyttä otetta keskustelusta ohjaajan ja Treblinka-parturin Abraham Bomban kanssa (Shoa, dtv, 1988, alkaen s.154).
Lanzmann: "Ja kaasukammio?"
Bomba: "Se ei ollut iso, se oli huone kooltaan noin 4 kertaa 4 metriä... Yht'äkkiä yksi kapo ilmestyi: "Parturit, teidän täytyy tehdä niin, että kaikki naiset, jotka tulevat tänne, luulevat, että heiltä ainoastaan leikataan hiukset, he käyvät suihkussa ja että he sitten saavat poistua." Mutta tiesimme, etteivät he enää poistuisi täältä..."
Lanzmann: "Ja he ilmestyivät yhtäkkiä?"
Bomba: "Kyllä, he tulivat sisään."
Lanzmann: "Miltä he näyttivät?"
Bomba: "He olivat riisuutuneet, täysin alasti, ilman vaatteita, ilman mitään..."
Lanzmann: "Oliko siellä peilejä?"
Bomba: "Ei, ei peilejä, ei tuoleja, ainoastaan penkkejä ja 16 tai 17 parturia..."
Lanzmann: "Kuinka monesta naisesta teidän piti suoriutua yhdessä erässä?"
Bomba: "Yhdessä erässä? Noin 60 tai 70 naista... Kun olimme saaneet yhden ryhmän valmiiksi, saapui seuraava."
Eli neljä metriä pitkässä ja leveässä kaasukammiossa oli siis 17 tai 18 parturia (16-17 plus Bomba itse), 60 tai 70 alastonta naista sekä penkkejä - eikö lukaalissa ollut hieman liian ahdasta?
Jos tämä on "vaativin, tunnollisin ja verrattomin dokumentointi Kolmannen valtakunnan juutalaistuhosta", minkälaatuisia ovat loput todistusaineistosta?
Elokuussa 1992 julkisti Polish Historical Society (91 Srawberry Hill Avenue, Suite 1038, Stamford, CT 06902, USA), historiasta kiinnostuneiden amerikkalaisten yhdistys, suurimmaksi osaksi puolalaisia, erittäin ulottuvan dokumentaation, joka radikaalisti hajottaa kuvan "tuhoamisleiri" -Treblinkasta. Tässä on muutamia kohtia:
a) Jo pian kauttakulkuleiri Treblinka 2:n perustamisen jälkeen heinäkuussa 1942 (vuoden 1941 lopussa oli työleiri Treblinka 1 avattu 3km päähän) alkoi tuhoamispropaganda. Dieselkaasulla tappamisen lisäksi esiintyi sodan aikaisessa ja jälkeisessä propagandassa seuraavia tappamistapoja: kaasuttaminen Zyklon-B:llä, kuumalla kaasulla polttaminen, tukehduttaminen pumppaamalla tyhjiö kammioihin, sähköllä teloittaminen, kivääreillä ampuminen, konekivääreillä ampuminen.
b) Dieselpakokaasujoukkomurhat, joihin "historioitsijat" ovat yhdessä yhtyneet, ovat lähestulkoon mahdottomia. Society viittaa tilanteeseen Washingtonissa 1988, jolloin dieselkäyttöinen juna seisahtui tunneliin. Vaikka tunneli täyttyi heti pakokaasuista ja kesti 40 minuuttia ennen kuin vapaus koitti, ei yksikään 420 matkustajasta vahingoittunut.
c) Treblinka sijaitsi peräti 240 metrin päässä tärkeästä rautatielinjasta, 270 metriä isosta tiestä ja 800 metriä lähimmästä kylästä. Joukkomurhaa ei olisi voitu pitää salassa edes yhtä viikkoa... Huhtikuussa 1942 Puolan pakolaishallitus paikansi "tuhoamisleirin" niin kutsuttuun Treblinka 3:sen keskelle metsäaluetta 40 km pohjoisempaan, mutta antoivat myöhemmin tämän version kaikessa hiljaisuudessa painua unholaan.
d) Entiset Treblinka-vangit ovat piirtäneet noin 40 erilaista piirrosta leiristä, jotka voimakkaasti eroavat kaikissa kohdissaan toisistaan. "Kaasukammiot" sijaitsivat näiden piirrosten mukaan täällä, tuolla.
e) Kuten Udo Walendy myös mainitsee erinomaisessa Historische Tatsachen nr 44:ssa, tasoitti puna-armeija Treblinkan maan tasalle tykistötulella ja pommeilla, jotta voisi myöhemmin väittää, että natsit olivat hävittäneet kaikki jäljet ilkiteoistaan.
f) Samoin kuin Auschwitzin, liittoutuneiden tiedustelukoneet valokuvasivat myös Treblinkan. Hyvistä ilmakuvista voidaan vielä vuosisatojenkin jälkeen erottaa paikkoja, joissa on tehty kaivauksia; tällä tavalla voidaan tehdä arvokkaita arkeologisia löytöjä. Treblinkan kuvissa näkyy ainoastaan yksi 66m x 5m leveä ja (vuonna 1944 julkaistujen valokuvien mukaan, jotka on julkaistu neuvosto-juutalaisen komission toimesta) 3m syvä joukkohauta, johon olisi mahtunut korkeintaan 4 000 ruumista. Kun lähes miljoona juutalaista siirrettiin Treblinkan kautta ja kuljetusehdot olivat usein epäinhimillisiä, on 4 000 uhria mahdollisuuden rajoissa. Saksalaiset kaivoivat ylös ja polttivat ruumiit huhtikuun alussa 1943, kun vedenkorkeuden kohoaminen Bug-joessa aiheutti epidemiavaaran.
Tämän - sataprosenttisesti revisionistisen - dokumentoinnin julkaisivat siis Amerikan puolalaiset, joiden entinen kotimaa sai kärsiä erittäin paljon kansallissosialistien alaisuudessa. Nämä USA:n puolalaiset, kuten kasvava joukko tutkijoita myös itse Puolassa, pitävät historiallista totuutta tärkeämpänä kuin sotapropagandan jatkamista eilispäivän vihollista vastaan. Ovatko he tämän vuoksi natseja?
26. Majdanekin kaasukammiot - nolla tai seitsemän?
Yksi kuudesta tuhoamisleiristä oli Majdanek. Siis, toisaalta se oli tuhoamisleiri, ja toisaalta se ei ollut, mutta kaikki huomioon ottaen oli kai se todennäköistä, jos ei varmaa.
Kuinka monta ihmistä kuoli Majdanekissa?
- 1,5 miljoonaa puolalais-neuvostolaisen komission mukaan (1944).
- 1,38 miljoonaa Lucy Dawidowiczin mukaan (The War Against the Jews, Penguin Books, 1987, s. 191).
- 360 000 Lea Roschin ja Eberhard Jäckelin mukaan (Det Todt ist ein Meister aus Deutschland, Hoffman und Campe, 1991 s. 217).
- 250 000 Wolfgang Schefflerin mukaan (Judenverfolgung im Dritten Reich, Colloquium Verlag, 1964, s. 40).
- 50 000 Raul Hilbergin mukaan. (s 956); Hilberg puhuu tosin ainoastaan juutalaisista uhreista.
Kuinka monta kaasukammiota Majdanekissa oli?
- Ei yhtään, Martin Broszatsin kuuluisan kirjeen Die Zeitille 19. elokuuta 1960 mukaan; Siinä ei mainita Majdanekia niiden leirien joukossa, joissa oli kaasukammioita.
- Seitsemän "Deutsche Volkszeitungin" mukaan 22. heinäkuuta 1976.
- Myös seitsemän ohjelman Tagesschau ARD-TV:ssä 5. lokakuuta 1977 mukaan: "SS-aineistosta ilmenee että täällä, seitsemässä kaasukammiossa..."
- "Ainakin kolme" Majdanek-oikeudenkäynnin tuomion mukaan Düsseldorfissa.
Puolalais-neuvostolaisen komission raportin mukaan (vuodelta 1944) kaasutettiin 18 000 ihmistä Majdanekissa 3. marraskuuta 1943 Strauss-valssin soidessa. Sen jälkeen kun tekniset mahdottomuudet tässä tarinassa ilmenivät liian selvästi, muutettiin joukkokaasutus joukkoteloitukseksi. Ja Rolf Hochhuth antaa tärkeää apua asialliseen keskusteluun holokaustista, kun hän Stellvertrerissään vähentää sinä päivänä ammuttujen lukumäärän 18 000:ta 17 000:een.
27. Saksan valtakunnan kaasukammiot
Sodan jälkeisinä vuosina pidettiin itsestäänselvyytenä, että lähes jokaisessa keskitysleirissä oli kaasukammio jos toinenkin. Tässä yksi "silminnäkijän kertomus" Buchenwaldin kaasukammioista (abbé Georges Hénocque, Les Antres de la Bête , "Paholaisen kolot", G. Durassie et Cie., Paris 1947, siteerattu R. Faurisson, Mémoire et défense , 1980, alkaen s. 192.):
"Seinät olivat sileitä sisäpuolelta, poislukien kitatut halkeamat. Päältäpäin näki ovensuun vieressä neljä painiketta pystysuorassa rivissä: punainen, keltainen, vihreä ja valkoinen. Mutta siellä oli yksi yksityiskohta, joka huolestutti minua. En ymmärtänyt miten kaasu laskeutui suihkujen suukappaleista. Sen huoneen vieressä, jossa olin, oli käytävä. Menin käytävään ja näin valtavan putken, josta en saanut kunnolla otetta edes molemmilla käsillä ja joka oli päällystetty noin sentin paksuisella kumikerroksella. Vieressä oli veivi, jota veivattiin oikealta vasemmalle, ja näin kaasu johdettiin sisälle. Paine oli sen verran voimakas, että kaasu painui lattiaan asti, mistä syystä uhrit eivät pystyneet välttämään sitä mitä saksalaiset kutsuivat 'hitaaksi ja suloiseksi kuolemaksi'.
Sen paikan alapuolella, jossa putket menivät kaasukammioon sisälle, oli samanlaisia painikkeita kuin ulko-ovella: punainen, vihreä, keltainen ja valkoinen. Niitä käytettiin ilmeisesti mittaamaan, kuinka matalalle kaasu laskeutui. Kaikki oli tieteellisen tarkasti järjestetty. Itse pirukaan ei olisi pystynyt suunnittelemaan tätä paremmin. Astuin vielä kerran sisään kaasukammioon saadakseni selville missä krematorio sijaitsi.
Ensiksi silmiini pisti eräänlainen metallinen pyörivä kuljetusalusta. Tämä täydellisesti rakennettu laite oli alituisesti liikkeessä ja ylettyi aina hehkuviin uuneihin asti. Siihen laitettiin viereiseen kammioon kertyneet ruumiit ja ne kuljetettiin sillä uuneihin.
Kun tein tämän unohtumattoman vierailun, toimivat laitteet täydellä teholla ja kuormituksella...
Kun olin vielä kertaalleen tarkastanut tämän helvetin, jatkoin synkkää kävelyäni apeassa hiljaisuudessa. Avasin oven kolmanteen huoneeseen. Tämä oli varakammio. Sinne oli kasattu ruumiita, joita ei oltu voitu polttaa samana päivänä ja jotka säästettiin seuraavaan päivään. Ei kukaan, joka itse ei ole sitä kokenut, pysty kuvittelemaan tämän kolmannen näyttämön kauheutta. Oikealla, kammion yhdessä nurkassa, makasivat kuolleet, alastomat, ryöstetyt, ilman yhtään kunnioitusta ristiin rastiin toistensa päälle heitettynä, vääntyneinä omituisiin asentoihin. Niiltä oli väännetty leuat rikki, jotta kultaproteesit saatiin irti - puhumattakaan niistä häpeällisistä 'tarkastuksista', joita oli tehty ruumiille sen varmistamiseksi, etteivät he piilotelleet mitään korua, joka voisi rikastuttaa natsihirviöiden aarrekammiota...
Vilkaisin viimeisen kerran tätä häpeän ja kauhun paikkaa ja luin liekkien valossa, jotka kohosivat uunista 8-10 metrin korkeuteen, ne kyyniset säkeet, jotka oli kirjoitettu krematorion seinään:
Der ekle Wurm nimmer meinen Lieb versehren!
Drum soll die reine Flamme mich verzehren
Stets liebte ich die Wärme und das Licht
Darum verbrenne mich, begrab mich nicht!
(Inhottava mato ei koskaan saa vahingoittaa ruumistani!
Siksi puhdas liekki saa minut syödä
Aina olen rakastanut lämpöä ja valoa
Siksi polta minut, älä hautaa minua!)
Lopuksi vilkaisu johonkin, joka oli kunniaksi saksalaiselle tieteelle: yli kilometrin pituisena ja toista metriä korkeana oli uuneista tarkasti tyhjennetty tuhka kasattu kaali- ja laidunmaiden lannoittamiseksi! Näin sai sadat tuhannet ihmiset, jotka olivat elävinä vaeltaneet tässä helvetissä, jättää se lannoitteena...
Kiitos varomattoman tunkeutumiseni olin nyt nähnyt kaiken tahtomani."
Tämänlaisten "silminnäkijäkertomusten" lisäksi oli selviä todisteita kaasukammioista tekijöiden tunnustusten muodossa. Ravensbrückin komendantti Suhren, hänen sijaisensa Schwarzhuber ja leirilääkäri Treite teloitettiin tai he tekivät itsemurhan sen jälkeen, kun olivat tunnustaneet Ravensbrückin kaasukammioiden olemassaolon sekä huterasti kuvailleet niiden toiminnan. Myös Frank Ziereis, Mauthausenin komendantti, paljasti kuolinvuoteellaan (häntä oli haavoittanut kolme luotia) käsittämättömiä asioita, joita oli tapahtunut Hartheimin linnassa ei niin kaukana Linzistä: 1-1,5 miljoonaa ihmistä oli kaasutettu kuoliaaksi tässä kauhujen linnassa!
"SS-Hauptsturmführer tri. Kerbsbachin määräyksen mukaan rakennettiin Mauthauseniin kaasutuslaitos, joka oli naamioitu kylpyhuoneeksi... SS-Gruppenführer Glück oli antanut käskyn julistaa heikot vangit mielisairaiksi ja tappaa heidät kaasulla suuressa laitoksessa. Siellä tapettiin suunnilleen 1-1,5 miljoonaa ihmistä. Tämän paikan nimi on Hartheim ja se sijaitsee 10 km päässä Linzistä Passauhun päin..." (Simon Wiesenthal, KZ Mauthausen, Ibis-Verlag 1946, s. 7-8).
Ei enää vuosikymmeniin kukaan historioitsija ole uskonut, että Hartheimin linnassa, Ravensbrückissa, Buchenwaldissa ja Dachaussa olisi ollut kaasukammioita. Näiden kaasukammioiden kuolemanhetki oli 19. elokuuta 1960, kun silloinen avustaja ja myöhemmin Münchenin Nykyhistorian Instituutin johtaja, Martin Broszat, kirjoitti kirjeessään Die Zeitille:
"Ei Dachaussa, Bergen-Belsenissä eikä Buchenwaldissa kaasutettu juutalaisia tai muita vankeja... Juutalaisten joukkotuho kaasutuksella alkoi 1941-42 ja tapahtui yksinomaan muutamissa paikoissa, jotka oltiin valittu tähän ja jotka oltiin varustettu vastaavalla teknisellä varustuksella, etenkin miehitetyn Puolan alueella (mutta ei missään vanhan valtakunnan rajojen sisäpuolella): Auschwitz-Birkenaussa, Sobiborissa Bugissa, Treblinkassa, Chelmnossa ja Belzecissä."
Näin olle muutamalla sanalla myönsi myöhempi historioitsijapaavi, että kaikki se, mitä oli sanottu vuodesta 1945 Saksan valtakunnan alueella olevista kaasukammioista, oli ollut valhetta ja petosta (Saksan valtakunnan alueella tarkoitetaan sitä, mikä oli Saksan rajojen sisäpuolella vuonna 1937). Broszat ei esittänyt tässä kirjeessä tai myöhemmin pienintäkään todistetta väitteilleen; eikä hän myöskään paljastanut miksi silminnäkijälausunnot Auschwitzin ja Sobiborin kaasutuksista olisivat uskottavampia kuin Dachausta ja Buchenwaldista kerrotut.
Se mikä ajoi Nykyhistorian Instituutin tähän toimenpiteeseen ei kai ollut totuudenjano vaan yksinkertaisesti pakko. Vuoden 1960 lähestyessä oli nostettu sen verran epäilyksiä Saksan valtakunnan kaasukammioista, että koko holokaustitarina uhkasi keinahtaa. Tämän takia "historioitsijat" päättivät siinä väärennöskeskuksessa, joka kutsuu itseään "Nykyhistorian Instituutiksi", ilman muuta karkoittaa kuolemankammiot neuvostomiehittäjille ja ohjata uteliaat kysymykset suljettuun Puolaan.
Sen, kuinka Saksan valtakunnan kaasukammioiden tunnustukset oltiin saatu, oli jo vuonna 1948 eräs amerikkalainen tutkimuskomissio tuomareiden Simpson ja Van Roden johdolla todennut: nyrkiniskuilla, kivesten rikkipotkimisella, hampaiden irtilyömisellä yms. Tunnustusten perusteella, jotka oltiin aikaansaatu kidutuksella, teloitettiin myöhemmin useita syytettyjä.
28. Kuinka Auschwitz-valhe sai alkunsa
New York Times, 27. elokuuta, 1943, luki Auschwitzista seuraavaa:
"Oswiecimin (Auschwitz) leirissä ovat elinolot erityisen vaikeita. Arviolta 58 000 ihmistä on menehtynyt siellä."
Yllättävää tässä on se, että annettu uhrien lukumäärä oli realistinen, ja että viittaus vaikeisiin työskentelyolosuhteisiin piti paikkansa, Jumala tietäköön. Jo esitettyjen seikkojen perusteella on ollut täysin mahdotonta, etteivät liittoutuneet kahden vuoden aikana saaneet selville mitä tapahtui saksalaisten suurimmassa keskitysleirissä. Vasta toiseksi viimeisenä sodan vuotena sai legenda konkreettisen muodon.
Sen, kuinka Auschwitz-propaganda alkoi kesällä 1944 tiedoilla 400 000 unkarinjuutalaisen kaasutuksesta Birkenaussa, ja kuinka tämä joukkomurha myöhemmin "todistettiin" väärennetyillä asiakirjoilla, on Arthur Butz mestarillisesti todistanut kirjassaan The Hoax of the Twentieth Century.
Se, että kaasukammiohuijauksen alkuunpanijat laittoivat Auschwitzin propagandansa keskipisteeksi, oli loogista. Se oli kaikkein tärkein leiri, ja se ajoittain esitti pilkkukuume-epidemioiden takia äärimmäisen korkeita kuolinlukuja ja oli varustettu krematorioilla. Tämän lisäksi Birkenau toimi kauttakulkuleirinä juutalaisille, jotka oli tarkoitus siirtää asumaan itään. Mahtava leirikompleksi, korkeat kuolinluvut, syaanivetypitoisen kaasun käyttäminen (Zyklon-B:tä toimitettiin noin 40 uloimpaan asemaan), tuhansia juutalaisia karkoitettiin, he saapuivat Birkenauhun ja hävisivät jonkin ajan kuluttua näennäisen jäljettömästi, edelleen vankien jakaminen työkykyisiin ja -kyvyttömiin - tästä ihanteellisempia olosuhteita tuskin holokaustimytologit olisivat pystyneet edes toivomaan.
27. tammikuuta 1945 Auschwitz vapautettiin. Jo 2. helmikuuta painettiin Pravdassa pidempi selvitys petomaisista kamaluuksista, joita siellä oli harjoitettu. Siinä kirjoitettiin mm. seuraavaa:
"Ne kiinteät leirin itäpuolella olevat kaasukammiot oltiin rakennettu uudelleen. Niihin oli lisätty pieniä torneja ja arkkitehtonisia koristeita, niin, että ne näyttivät viattomilta talleilta... He [saksalaiset] tasoittivat ne kummulliset niin sanotut vanhat haudat leirin itäosassa, poistivat ja tuhosivat kaikki jäljet liukuhihnajärjestelmästä, jossa satoja ihmisiä tapettiin samanaikaisesti sähkövirralla..." (siteerattu Historische Tatsachenissa, nro 31. Robert Faurisson oli ensimmäinen, joka kohdisti huomion Pravdan artikkeliin.)
Sitä, että leirin itäosassa olisi ollut kaasukammioita (siis Monowitzissa), ei ole kukaan historioitsija koskaan väittänyt, ja liukuhihnajärjestelmästä jossa tapettiin ihmisiä sähkövirralla ei kukaan ole tämän jälkeen kuullut mitään. Birkenaun kaasukammioista Auschwitz-kompleksin länsiosassa ei Pravda-artikkelista pysty lukemaan sanaakaan! Tämä todistaa, että huijausta ei oltu vielä tähän aikaan riittävästi yhtenäistetty. Neuvostoviranomaiset olivat saaneet tietää länsivaltojen kautta, että he tulisivat löytämään Auschwitzista todisteita miljoonalukuisesta joukkomurhasta, mutta länsivallat eivät olleet toimittaneet heille yksityiskohtia. Leiri suljettiin vapauttamisen jälkeen, ja aluksi sinne päästettiin ainoastaan muutama valikoitu läntinen tarkkailija. Tämä sen vuoksi, että puolalaiset ja venäläiset kommunistit tarvitsivat aikaa pystyttääkseen kauhumuseonsa. Tämä lopputulos oli suurin piirtein sitä samaa luokkaa, mikä muutenkin on tunnusomaista tässä maailmanhistoriallisesti ainutlaatuisessa menestyksessä nimeltä kommunismi: kaasukammioita, jotka eivät olisi koskaan voineet toimia, polttokuoppia, jotka ovat peräti 60 cm syviä ja ovat silti alati veden täyttämiä, valtaisia naishiustukkoja, jotka ovat samaa väriä ja missä on aivan ilmeisesti kyse hampusta.
Sodan päätyttyä britit etsivät kuumeisesti Rudolf Hössiä, josta tulisi kaikkien aikojen rikoksen päätodistaja. Mutta Höss oli painunut maan alle ja eleli maatilalla Schleswig-Holsteinissa nimellä Franz Lang. Maaliskuussa 1946 onnistuivat britit viimein löytämään hänet. Kirjassaan Legions of Death (Arrow Books Ltd, 1983, alkaen s. 235.) kuvailee englantilainen kirjailija Rupert Buttler, kuinka Hössin tunnustus saatiin aikaan.
Butler tukeutuu brittiläis-juutalaisen kersantin Bernard Clarken sanomisiin, joka johti ensimmäisen Auschwitz-komentajan kiinniottoa ja kuulustelua:
"Höss huusi kauhusta kun hän näki brittiläiset univormut. Clarke karjui: 'Mikä on nimenne?'Joka kerta kun vastaus oli 'Franz Lang', iski Clarke nyrkin vankinsa kasvoihin. Neljännen kerran jälkeen Höss antoi periksi ja ilmoitti kuka hän oli... Vanki riuhtaistiin alas ylimmältä laverilta ja häneltä kiskottiin pyjama päältä. Tämän jälkeen hänet raahattiin alastomana teurastuspenkkiin, jossa Clarkesta sai vaikutelman, etteivät iskut ja huudot loppuisi koskaan... Hössin päälle heitettiin peitto ja hänet raahattiin Clarken autoon, jossa kersantti pakotti hänet juomaan suuren hörpyn viskiä. Sitten Höss yritti nukkua: Clarke painoi keppinsä hänen silmäluomensa alle ja käski saksaksi: 'Pidä siansilmäsi auki, senkin sika!'... Kesti kolme päivää, ennen kuin hän teki järkevän lausunnon."
Puolen vuosisataa on Saksan kansa ollut ennenkuulumattoman syytöksen kohteena, että he olisivat kollektiivisesti tuominneet juutalaiset kuolemaan ja että, sikäli kun ovat saaneet heidät käsiinsä, olisivat tuhonneet heidät kylmäverisessä joukkomurhassa. Tämän syytöksen perustana on tunnustus, joka on aikaansaatu kidutuksella.
Silti kidutusmestarit sattuivat tekemään muutamia kiusallisia kömmähdyksiä. He keksivät "Wolzekin" tuhoamisleirin, tai antoivat Hössin keksiä sen, ja pakottivat Hössin tunnustamaan, että hän jo kesäkuussa 1941 oli vieraillut Treblinkan leirissä, joka perustettiin vasta kolmetoista kuukautta myöhemmin.
Todistajanlausuntonsa jälkeen Höss luovutettiin Puolaan. Hän kirjoitti Krakovan vankilassa omaelämänkertansa, joka kaiketi pitää suurimmaksi osaksi paikkansa, kuten hänen muistiinpanonsa juutalaistuhosta Auschwitzissa. Sitä, tulivatko hiuksia nostattavat hirmuteot, joihin Höss syyllistyi kuvaillessaan kaasutus- ja krematointiprosesseja, vartiomiehen mielikuvituksesta vai kuvailiko hän viisaasti laskelmoiden teknisiä mahdottomuuksia, joiksi kaikki tultaisiin joskus toteamaan, emme kai koskaan tule saamaan tietää.
Vaikka Auschwitz kuvattiin jo Nürnbergin oikeudenkäynneissä juutalaistuhon keskukseksi, oli noin vuoteen 1960 enemmän puhetta Dachausta ja sen kaasukammiosta (-kammioista). Saksan valtakunnan alueella kaasukammio-huijaus ei tulisi pidemmän päälle pitämään, kun todisteet sitä vastaan tulivat liian ylivoimaisiksi. Tämän vuoksi päätti historianväärennysjoukko sijoittaa kaasukammiot rautaesiripun taakse, ja hyvityksenä niille kaasukammioille, jotka haihtuivat savuna ilmaan Dachaussa, Buchenwaldissa jne. vahvistettiin voimakkaasti Auschwitz-propagandaa.
Vuoteen 1990 asti Auschwitz-museo väitti, että neljä miljoonaa ihmistä oli murhattu leirissä. Syytä ilmoittamatta vähennettiin yht'äkkiä lukumäärä "jotain miljoonan päälle" ja myönnettiin näin ollen, että oltiin valehdeltu lähes puoli vuosisataa. Luonnollisesti uuteen lukuun on yhtä vähän todisteita kun vanhaan. On vain korvattu yksi irvokkuus toisella, tässä tapauksessa vähemmän törkeällä.
OSA 2
Takaisin